Minulla on tarina

Olipa kerran… se on hyvä tapa aloittaa tarina vai mitä? Tuskin muuten niin monet tarinat alkaisivat juuri niillä sanoilla. Kaikki on joskus ollut ja vaikkei olisitkaan, on kertojan helppo vakuutta yleisölleen muuta, kun hän heti alussa sanoo näin. Onko sillä väliä mikä on ollut ja mikä ei? Tärkeintä on tarina, vain se merkitsee kuulijalle jotain. Kertoja on eri asia, hänen suhteensa tarinaan riippuu paljon siitä mikä on hänen osansa siinä. Onko se hänen itsensä sepittämää, kuulopuhetta tai jotain, minkä hän on itse nähnyt ja kokenut?

Minulla on tarina, useampikin. Meillä kaikilla on. Nyt kuitenkin kerron vain yhden ja se on totta. Sinulla on kuitenkin oikeus päättää, uskotko siihen. En vaadi sitä sinulta, se on oma päätöksesi. Toivon kuitenkin, että haluat kuulla tarinani.

Ehkä tämä on rakkaustarina. Ei, ei se ole, huutaa joku takarivissä. Minulle se on, koska en ole koskaan rakastunut mitään yhtä paljon. Osaat ehkä kuvitella sen tunteen kun mikään ei voi tulla sinun ja suuren rakkautesi väliin tai jos voikin, ei se sinua voi pidättää. Ei ole liioiteltua sanoa, että on valmis kulkemaan rakkauden takia kilometrejä toisensa jälkeen. Olen sen itse tehnyt enkä kadu yhtäkään askelta. Koskaan en ole katunut, enkä anna itseni katua jatkossakaan. Jos huomaisin tuntevani jotain sellaista, pysähtyisin ja vaihtaisin nopeasti suuntaa. Silloin tietäisin, että rakkaus on kulunut loppuun.

Mutta ei sen rakkauden tarvitse olla niin vakavaa. Koko tuo puhki kulutettu sana on sellainen, joka pitäisi yhdistää iloon ja onnellisiin aikoihin. Minulla niitä on, ihoon painuneita merkkejä, hologrammeja aivoissa, pikseleitä valokuvissa ja pieniä aarteita salaisessa paikassa. Tai ehkei niinkään salaisessa, mutta kuulostahan se noin paljon jännittävämmältä. Kuitenkin varmassa paikassa.

Rakastan monia asioita. Käsi sydäntä tunnustellen voin sanoa rakastavani kylmää asfalttia, siniseksi jäätyneitä sormia ja väsymystä raajoissa. Kun kuvittelen eteeni kylmänhuurteisen kadun, peitot joihin on takertunut syyslehtiä ja kahvin lämmittämän termospullon, yhdistän kuvaan naurun ja jännityksen, joka nousee valtapohjalta asti ja on niin vahva, että sattuu. Oksettaa, maa keinuu jalkojen alla osaamatta asettua oikein. Janoan oikeaa perspektiiviä, haluan jalkani oikeaan kohtaan lattiassa aivan kuin ne olisivat yhteen tarkoitetut osat palapeliä. Ja vaikka joskus luulen, ettei sillä ole niin väliä, huomaan kerran toisensa jälkeen olleeni väärässä. Se on sieluni nektariini, huumetta ja lankeemusta, joka viettelee minut aina uudelleen. Himoitsen sielulla ja ruumiilla, eikä rajojeni koettelu ole ongelma.

Seison pimeydessä, sen viimeisessä henkäyksessä. Kuulen rummut vain hetkeä ennen kuin mustuus särkyy ja murenee valosateen tieltä. Valojen, jotka ovat voimakkaat ja armottomat, mutta silti niin rakkaat. Joka kerta ne ovat kuin lämmin halaus joka toivottaa minut tervetulleeksi kotiin. Joskus sanon, ettei se ole niin tärkeää. En usko, että voisin koskaan lausua räikeämpää valhetta. Erossa oloon tottuu, haavat kuroutuvat umpeen ja paranevat. Mieli täyttyy jollain muulla ja unohtaa, miksi rakastaa niitä silmiä polttavia valoja niin paljon. Ja aina kun palaan mietin, miksi olin niin kauan poissa?

Ehken vain osaa olla uskollinen. Kun jostain on tullut vakaata ja turvallista, mieleni kaipaa jännitystä ja uusia haasteita. Siksi poistun hetkeksi sieltä, missä kaikki on niin kovin tuttua ja kaunista. Paikasta, jossa tiedän värien paikat, tunnen oikeat askelkuviot ja näen tähtisumut pääni yläpuolella. Tämä on koti, mutta ihoni alla elää jokin vahva mikä kaipaa seikkailuun jonnekin kauas tuntemattomaan. Polulle, jolle en ole vielä jälkiäni jättänyt.

Se että lähden nyt ei tarkoita, etten vielä joskus palaisi. Tämä on jotain kaunista, enkä usko tarinan olevan vielä minun osaltani loppuun kirjoitettu. Jonain päivänä tulen takaisin ja olen valmis kieppumaan siinä samassa myrskyssä, jonka silmässä minulla on aina niin valtavan hyvä olla.

Ja silloin tarinani jatkuu.