The space between the words: Ripaus rakkautta, hitunen hulluutta

A/N: Tämä tuli rustattua omaelämäkirjoittamisen kotitehtävänä. Tyylilaji oli vapaa, kunhan jonkinlainen yhteys omiin kokemuksiin säilyi. Yritin aluksi kirjoittaa selkeällä tyylillä, mutten nauttinut siitä ja lopputulos oli jotain kammottavaa. Niinpä aloitin alusta ja kokeilin hieman runollisempaa tyyliä, joka ei väännä kaikkea rautalangasta ja on ehdottomasti minulle omempi tyyli. Ihanalle Roxxilleni kiitos palautteesta ja korjausehdotuksista, meikää sopii tulla nykäisemään hihasta ja lyömään jos tekstissä jokin vielä tökkii.

***

Tasainen piipitys rikkoo unen. Se voimistuu, muuttuu vaativaksi ja tuntuu tekevän majan tärykalvojen viereen ja jäävän sinne jyskyttämään. Luomet ovat liimaantuneet toisiinsa unihiekasta ja rähmästä. Haukotus venyttää suunpieliä, sattuukin hieman. Vartti, viisi minuuttia, edes hetki. Kunhan ei vielä tarvitsisi päästää irti unesta, siitä tunteesta kuin lipuisi avaruudessa tähtien keskellä.

Jostain ympyrää juoksevien ajatusten keskeltä nousee esille jotain, se on selkeää ja lähettää sähkövoltteja koko kehoon. Räpäytän silmiäni ja sen räpäyksen aikana olen herännyt. Aamu juoksee jo eteenpäin, minunkin pitäisi. Täytyy etsiä sukat jalkaan ja pukea paita oikeinpäin päälle, ehtiä junaan. Kaikki aamutoimet ovat kuin esteitä, joiden yli minun täytyy kompuroida väsyneillä raajoilla päästäkseni tavoitteeseeni.

Sanoista kliseisin ja kulutetuin on omiaan kuvaamaan tuota päivää: rakkaus. Jokainen tuntee sen joskus, jollain tapaa. Vaikka vain kevyenä sipaisuna kielen päällä kun juo oikeanlaista kahvia, rakkaus lipuu siinä kielellä kun neste valuu kohti kurkkua ja sitä kautta vatsaa lämmittämään. Mutten ole täällä puhumassa kahvista, vaikka sen mausta pidänkin. Tänä aamuna on kyse jostain suuremmasta, sellaisesta mihin saatetaan yhdistää myös sanat pakkomielle ja hulluus.

Olen lähdössä Lappiin, keskelle tuntureita ja revontulia. Jos haluat tarkemmin määritellyn sijainnin kartalta, katso sinne missä lukee Levi. Hetkinen, pitäisikö sittenkin etsiä sanaa Kittilä? Tai Sirkka, mutta lukeeko pienen kyläpahasen nimi edes kartalla? Levihän on vain itse tunturi, mutta miksi kaikki käyttävät sitä nimeä myös alueesta tunturin ympärillä? Huomaan joutuneeni kolmen nimen saartamaksi, enkä ole lainkaan varma mitä tulisi käyttää. Pidän kuitenkin eniten sanasta Levi, joten pysyttelen siinä. Pahoittelen, jos käyttämäni sana ei ole oikea.

En ota mukaani suksia tai mitään, mitä pohjoiseen matkaava tavallisesti pakkaisi mukaansa. Vain pieni kassillinen pakollista tavaraa, sellaista joita ilman nainen ei normaalistikaan kotoaan poistu. En etsi lumista maisemaa tai täydellistä hiihtolatua, olen laskenut viettäväni perillä aikaa viisitoista tuntia. Lähden vain, koska olen yllytyshullu ja täynnä jotain käsittämätöntä tunnetta, jota uskallan näin meidän kesken kutsua rakkaudeksi. Lähden nähdäkseni puolentoista tunnin keikan, jota todistan kolmessa muussakin Suomen kaupungissa saman kiertueen aikana. Silti, vaikka kappaleiden nimet ja järjestys ovat samat jokaisena iltana jokin muuttuu joka kerta. Kaikki se, mitä lavalla tapahtuu ei noudata mitään tiettyä kaavaa. Joku nauraa odottamatta, joku katsoo yleisöön ja suoraan minua silmiin. Yhdeksäänkymmeneen minuuttiin mahtuu paljon niin pieniä kuin isoja asioita. Enkä minä vaihtaisi niistä mitään pois, enkä kadu yhtäkään senttiä jonka intohimoisuuteni on minulle maksanut.

Kuljen ympyrää kahvikupin kanssa, yritän löytää ajatuksille oikeita lokeroita. Anteeksi, puhun taas kahvista. Sisälleni hiipii kauhu, aikataulu on kuin äärimmilleen venytetty kumilenkki. Yksikin virheliike ja se katkeaa, voin jo kuvitella miten lenkin katkeava pää viiltää kipeästi kämmensyrjää. Jossain kaiken sen kasvavan jännityksen alla on kuitenkin ilo, joka poreilee ja kuplii suonissa.

Haluaisin hyppiä, leijua muutaman tuuman maanpinnan yläpuolella, mutta väsymys on liimannut jalkani lattiaan. Katson hieman yläviistoon, ystäväni tihrusilmiin. Kaikessa siinä aamun jännityksessä ja innossa arvostan eniten sitä, etten ole matkallani yksin. Minulla on ystävä, kumppani, pyllypari, mitä näitä nyt on. Paljon asioita, jotka voin tiivistää yhteen nimeen; Mira. Jostain nousee esiin hymy, on suurten tapahtumien aika. Sellaisten, jotka muistettaisiin pitkään ja joista puhuttaisiin nauraen.

Itsenäisyyspäivä Tampereella, tuttavallisemmin Nääsville tai Mansesteri. Auto on hyinen pakkasyön jäljiltä, vetänyt lumisen peiton aina korviin asti. Korviin, sivupeileihin. Samalla tavalla molemmat tarkastelevat, mitä ympärillä tapahtuu ja kurottavat ulospäin höröllään, valmiina toteuttamaan tehtäväänsä. Auto pysähtyy rautatieasemalle, jättää meidät kyydistä ja ajaa sitten pois, jättäen likaiset renkaanjäljet vastasataneeseen lumeen. Toivon, etteivät raiteet ole kovinkaan liukkaat. Vaikka aurinko vasta nousee, joku tulee vastaan ruskeaa pulloa heiluttaen ja kilistää kasissaan tusinaa samanlaista. Kunnia isänmaalle!

Junassa etsin mukavaa asentoa, mutta uni lipuu jossain yläpuolellani juuri sen verran, etten saa sitä kiinni. Pelkään, että matka katkeaa tai kiskot vievät harhaan, ei olisi tämän maan ratayhteyksillä ensimmäinen kerta. Yritän peittää hermostukseni vitseihin, joista on purtu päät ja hännät irti. Yleisöni on kuitenkin erinomaista ja saan vastaukseksi jotain yhtä omituista. Olo tuntuu mukavalta, jokainen eteenpäin kuljettu sentti on saavutus. Maisemat ikkunan takana muuttuvat, siinä kelautuu mukana koko Suomi. En kuitenkaan jaksa katsella sitä pitkään, enkä nauraa erikoisille paikannimille. Suljen silmäni, vaikken unia näekään. Silmät kiinni on kuitenkin paljon mukavampi haaveilla.

Suomi-neidon lantion kohdalla vaihdamme toiseen junaan. Kuljen muutaman askeleen kaupungissa, jolle sinivalkoinen kyltti julistaa nimeä Oulu. Menetetyt unet repivät silmäkulmia, mutta hätistän ne pois. Olen liian hermostunut ja onnellinen. Uskallan hetken aikaa tuntea itseni voittajaksi, maaliviiva häämöttää jo. Annan itselleni luvan haaveilla voitonjuhlista, siitä kuinka keskiyön koittaessa polkkaamme tanssilattialla kaikkien niiden shamaanien keskellä, jos nyt hieman yleistän.

Lisää tunteja rautatietä pitkin, kunnes rata päättyy. Pimeän asemarakennuksen katoksen päällä siniset kirjaimet huutavat Rovaniemeä. Saavumme kaupunkiin etuajassa, se on jotain mitä en milloinkaan osannut odottaa. Jos minulta kysytään, sitä voisi kutsua merkittäväksi tapahtumaksi maamme rataliikenteen historiassa.

Viimeiset kilometrit kohti tunturin kupeessa lepäävää kylää kuluvat linja-auton tärisevillä penkeillä. Olemme aikataulussa, putoavat tähdet tai lumimyrskyt eivät nousseet meitä vastaan. Kädet vapisevat ja väsymys vaipuu horrokseen, antaen tilaa kaikille niille positiivisille tunteille, joita ihmisestä löytyy. Kun auto lopulta pysähtyy ja laskemme jalkamme lumiseen maahan, tuntuu kuin olisimme Neil Armstrongin mukana valloittamassa kuuta.

Harhailemme kylän läpi, etsien Hullua Poroa. Tarkoitan siis tapahtumakeskusta, enkä jäkälähuurissa pitkin tunturia ravaavaa sarvipäätä. Karttaa ei ole, päässä on vain epäselvä luettelo suullisia ohjeita, joita emme osaa soveltaa käytäntöön. Monien mutkien, polkujen ja takapihojen kautta löydämme lopulta oikealle ovelle, jonka avautumiseen on vielä hetki aikaa. Pistäydymme läheiseen ravintolaan juomaan kahvia, keskelle valkoisia pöytäliinoja ja hienoja kattauksia. Televisiossa vieraat astuvat presidentin linnaan, tuoden mukanaan juhlapukujen väriloiston. Kaiken keskellä tunnen itseni eksyneeksi takkuisissa hiuksissa, koruissa ja kettingeissä.

Juomme kahvia kasvavan innostuksen vallassa, joka purkautuu hysteerisenä nauruna. Hetki ikuistuu valokuviksi, jotka ovat toinen toistaan kammottavampia. Jos joku katsookin meitä halveksien, minä en sitä huomaa. On niin kiire elää siinä hetkessä, enkä anna edes odottamattoman suureksi kasvaneen laskun pilata iltaa. Pian kello kertoo, että on aika palata kadun toiselle puolelle ja astua saliin, jossa meidän kuuluukin olla. Minulle ei ole olemassa parempaa tapaa juhlia maamme itsenäisyyttä.

Jätämme ylimääräiset tavarat Hullun Poron narikkaan ja etsimme pöydän, joka jää seinän varjoon. Olueni maistuu samalta kuin kotona, eikä odotusteni jäkälältä ja hillalta. Luulemme löytäneemme hetken rauhan, mutta joku Lapin erämaiden sankari eksyy laulamaan rakkausserenadeja korvaan. Pisteet sinnikkyydestä, mutta lopulta jokin meissä saa trubaduurin pakenemaan. Viimeisinä hetkinä ennen räjähdystä etsimme tiemme tanssilattialle, lähelle lavan reunaa. Suomalaisen iskelmän nuotit kaikuvat korvissa ja äkkiä tuntuu siltä, että jokainen kappale on omistettu meille.

Kello lyö keskiyötä, kun valot sammuvat. Hetkeksi vain, se on kuin viimeinen hengenveto. Viidakkorummut lyövät tahtia, sokaisevat valkoiset valot rikkovat pimeyden. Sykkeeni on korkealla, se on merkillinen tunne jota en usko milloinkaan unohtavani. Äkkiä koko sali täyttyy valoilla; punaisella, sinisellä, vihreällä. Se on kuin ilotulitusta jonka keskipisteessä erotan viiden ihmishahmon siluetit. Jos kuvittelen elämäni viisisakaraisena tähtenä, niin omistaisin jokaiselle heistä yhden.

Adrenaliini tekee kehostani levottoman, hypin ja tanssin kuin koko elämäni riippuisi siitä. Olen yleisön etunenässä, näkyvämpänä kuin yksikään toinen. En välitä mitä takanani tapahtuu, kunhan saan elää tämän hetken rauhassa. Tässä yhteydessä rauha toimii synonyymina hysteeriselle riehumiselle ja huudolle.

Tunnen suurta mielihyvää, kun vuorollaan jokainen lavalla olevista hahmoista pysähtyy ja katsoo meitä hetken. Ensin hämmennys, äänetön kysymys: ”Miten ihmeessä nuo tänne päätyivät?” joka sitten vaihtuu nauruun. Musiikki ei kuitenkaan katkea, se sykkii elävänä eteenpäin ravistaen kaikkea ympärillään. Kukaan muu ei huomaa, kun vaihdamme katseita. Nauran, onnesta ja ehkä vähän vahingonilosta.

Keskityn antautumaan musiikille. Annan sille kaiken itsestäni, mitään säästelemättä. Pään lävitse kulkee kaaos ja sekasorto ja kaiken sen alla käsitän olevani osana jotakin taianomaista. Kuinka sitä kaikkea edes kuvailisi? Vertaan sitä jälleen rakastumiseen. Se on paras tunne maailmassa, millään ympärillä olevalla ei ole merkitystä eikä sen toivoisi koskaan loppuvan.

Ja kuitenkin se loppuu joka kerta.

Sen kaiken jälkeen on kuitenkin hyvä nukahtaa hetkeksi. Aamulla matkustamme takaisin etelään, vain kokeaksemme sen kaiken uudelleen.

The space between the words

keskiviikko 19. maaliskuuta 2014

Ripaus rakkautta, hitunen hulluutta

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti