Author's note: Jottei blogi näyttäisi niin surullisen tyhjältä, kaivelin arkistoistani jotain julkaisukelpoista sillä välin kuin suollan jotain uutta, jonka haluan ja kehtaan laittaa tänne. Tämän tekstin ensimmäinen versio tuli naputeltua muistaakseni jo vuoden 2012 syksyllä, mutta hukattuani muistitikkuni viime vuoden lopulla se meni sitten siinä koska koneella ei ollut tekstistä kopiota. Viime tammikuussa kirjoitin tekstin uudelleen proosakurssin innoittamana, koska rakastan tämän tarinaa ja halusin kirjoittaa sen uudelleen ennen kuin unohtaisin sen kokonaan. Proosakurssilta saamani loppupalautekin tästä oli hyvää, mistä olin positiviisesti yllättynyt, koska en mielestäni ole vielä toisellakaan kirjoituskerralla saanut tätä ulos tarinaa eniten kunnioittavalla tavalla. Mutta enempiä jaarittelematta tekstin pariin.
***
Kauan sitten, kaukana merellä kohosi saari. Se oli hyvin kaukana mantereesta, joten kesti kauan ennen kuin se löydettiin. Saari oli lähes kokonaan sakean metsän peitossa, jonka huhuttiin olevan täynnä myrkkykäärmeitä ja petoeläimiä. Keskellä saarta kohosi suuri tulivuori, jonka takia kukaan ei uskaltanut nousta maihin vielä pitkään saaren löytymisenkään jälkeen, sillä sen huipulta kohosi melkein jatkuvasti savupilviä. Pelättiin, että vuori saattaisi purkautua millä hetkellä tahansa eikä pakoon ehdittäisi tarpeeksi nopeasti.
Todellisuudessa vuoresta kohoavat savuhattarat olivat lähtöisin suuren lohikäärmeen hengityksestä. Useita vuosia sitten tuon yksilön emo oli laskeutunut tulivuoreen ja muninut sinne suuren munan, kovan kuin timantti ja sinisen kuin saarta ympäröivä meri. Se oli kuin valtava safiiri, jonka sisällä pieni lohikääre nukkui.
Emo poistui tulivuoresta nopeasti ja jätti kuoriutumattoman poikasensa oman onnensa nojaan, sillä lohikäärmeet ovat yksinäisiä olentoja ja poikaset tulevat toimeen omillaan heti kuoriutumisen jälkeen. Ne ovat välittömästi valmiita levittämään siipensä ja nousemaan taivaalle, joka on niiden valtakunta. Vapaus lentää niin kauas kuin siivet kantavat on kaikki, mitä lohikäärme tarvitsee.
Kun tuo poikanen lopulta kuoriutui, sillä oli vaikeuksia saada munan kuorta rikki. Peloissaan se ponnisti ja venytteli jalkojaan ja siipiään saadakseen kuoreen edes pienen särön. Kävi niin, että kun kuoren pinta lopulta murtui upposi suuria kuoren palasia poikasen siipiin. Se teki poikasen siivistä niin raskaat, etteivät ne pystyneet kannattelemaan lohikäärmeen painoa. Vaikka se miten räpytteli ja yritti saada ilmaa siipiensä alle, ei se hievahtanutkaan maasta ja joutui jäämään tulivuoreen, josta ei ollut muuta ulospääsyä kuin aukko sen huipulla.
Kuoriutuessaan lohikäärmeiden suomut ovat harmaat ja silmät valkoiset. Ympäristö, jossa lohikäärme elää, määrittää minkä värinen siitä lopulta tulee. Koska tämä yksilö oli tuomittu elämään tulivuoren sydämessä, sen suomut imivät pimeyden lohikäärmeen ympäriltä, mikä muutti ne mustiksi. Silmiinsä se sai kuitenkin taivaansinen siitä kaukaisesta pisteestä vuoren huipulla.
Päivästä toiseen lohikäärme istui katselemassa tuota pistettä, joka ei loppujen lopuksi ollut kuin muutamien siiveniskujen päässä. Lohikäärme sylki kidastaan tulta ja tuhkaa, nauttien liekkien valosta joka hetken piti sille seuraa ennen kuin hiipui.
Näin lohikäärme eli useita vuosia. Päinvastoin kuin lohikäärmeet yleensä, se haaveili mahdollisuudesta lentää muiden kaltaistensa kanssa ja ettei se joutuisi olemaan aina yksin. Oli väärin, että juuri sen täytyi elää yksin tulivuoressa. Milloinkaan se kuitenkaan lakannut unelmoimasta, että jonain päivänä se olisi tarpeeksi vahva nousemaan pois tulivuoresta ja tuntemaan tuulen siipiensä alla.
Eräänä päivänä mantereella, kaukana saaresta, alkoi liikkua huhuja tulivuoresta, jonka sydämeen saarella muinoin eläneet alkuasukkaat olivat kätkeneet satumaisen aarteen, joka koostui miljoonista kultakolikoista ja jalokivistä. Kukaan ei lopulta ollut enää varma, mistä tarina oli saanut alkunsa, mutta ei se tuntunut ketään liiemmin kiinnostavankaan. Kaikkien huulilla oli vain unelma aarteesta, joka tekisi isonkin tutkimusryhmän jokaisesta miehestä satumaisen rikkaan.
Pian alettiinkin tehdä matkajärjestelyitä. Suuri laiva varustettiin pitkää purjehdusta varten ja listaan kerättiin niiden nimet, jotka olivat kyllin rohkeita uhmaamaan tulivuorta ympäröivässä metsässä vaanivia villipetoja ja itse vuorta, joka saattoi purkautua millä hetkellä tahansa. Lupaus paremmasta tulevaisuudesta siirsi pelon syrjään ihmisten sydämistä. Kun miehet palaisivat matkalta, voitaisiin vanha elämä korvata uudella ja jokaisen perheen tulevaisuus olisi turvattu.
Purjehdus kesti useita viikkoja, mutta sujui hyvin. Laiva vältti suurimmat myrskyt ja tuuli oli myötäinen lähes koko matkan. Seikkailuja janoavasta miehistöstä matka oli suorastaan tylsä, siksi heidän sydämensä hypähtivät riemusta kun saari viimeinen eräänä aamuna erottui horisontissa. Miekat ja veitset teroitettiin ja asetettiin huotriin. Se mihin aluksi oli suhtauduttu pelolla, oli muuttunut leikiksi. Miehet löivät keskenään vetoa, kuka surmaisi eniten villipetoja ja saisi aarteen lisäksi kotimatkalle mukaansa myös kauniita nahkoja ja turkiksia. Jokainen uskoi, että lähtiessään heillä olisi mukanaan uskomattomia tarinoita, joita kertoa kotona kerskuvalla äänensävyllä.
Vuorta ympäröivä metsä ei läpimitaltaan ollut erityisen suuri, eikä sen läpitaivaltamiseen mennyt muutamaa tuntia kauemmin. Puut olivat niin reheviä ja tiheässä kasvavia, ettei päivänvaloa juurikaan langennut matkalaisten reitille. Kokoajan odotettiin, että jotain yllättävää tapahtuisi, että jokin syöksyisi esiin kasvillisuuden kätköistä ja antaisi vaellukselle jonkin jännittävän käänteen, mutta mitään ei tapahtunut. Kaikkialla oli hyvin hiljaista, vain tuuli humisi puiden latvoissa kaukana matkalaisten yläpuolella. Edes tuulta ei kiinnostanut laskeutua alas, se kierteli puiden latvoissa ja suhisi kuin syösten pilkkahuutoja matkalaisille, jotka eivät olleet vielä saaneet mitään patikkaretkeä kummoisempaa odottamaltaan seikkailulta.
Lopulta seurue saapui tulivuorelle, joka kohosi korkealle heidän yläpuolelleen ja jonka huippu oli kietoutunut sumuverhoon. Oli mahdotonta sanoa, sylkikö tulivuori juuri silläkin hetkellä savuhattaroita ja kipinöitä.
Miehet rohkaisivat sydämensä ja lähtivät kiipeämään kohti huippua.
Se mitä he vuoresta löysivät ei vastannut sitä, mitä he olivat odottaneet. Ei ollut kulta-aarretta tai satumaisia jalokiviä, vain vanha lohikäärme jonka kerran niin siniset silmät olivat nyt valkoiset ja suomut halkeilleet. Se valitti hiljaa, murahteli ja kiersi ympyrää. Valtava pyrstö piiskasi ilmaa ja kurkussa syttyivät lieskat, jotka olivat vain heikkoja välähdyksiä niistä komeista liekeistä, joita se oli nuorempana sylkenyt.
Matkalaiset eivät olleet kovinkaan ilahtuneita löydöstään. Heiltä oli viety mahdollisuus rikastua ja ainut kohdattu petokin oli vain raihnainen lohikäärme, joka ei edes jaksanut välittää muusta kuin omasta surkeudestaan.
Miesten huomio kiinnittyi kuitenkin suuriin, safiirimaisiin kuorenpaloihin lohikäärmeen siivissä, jotka olivat jalokiviä heidän silmissään. Vuosien kuluessa ne olivat muurautuneet tiukasti kiinni suomuihin, kuin niiden olisi kuulunutkin olla siinä. Miehet silmäilivät toisiaan ja hymyilivät, ehkei matkalta tarvitsisikaan lähteä kotiin tyhjin käsin. Jos he eivät saisi mukaan muuta, niin ainakin säihkyvät kivet lohikäärmeen siivistä. Lisko oli niin vanha ja säälittävä, että se tuskin jaksaisi laittaa vastaan.
Koska jalokivet olivat tiukasti kiinni lihassa, joutuivat miehet käyttämään paljon voimaa niiden irrottamiseen. Miekat iskettiin syvälle lohikäärmeen nahan ja jalokivien väliin, jotka kaivettiin esiin miekan terän repiessä lohikäärmeen nahkaa. Miekat värjääntyivät paksulla, tummalla verellä, mutta se ei estänyt miehiä jatkamasta urakkaansa. Heidän mielessään oli vain palkinto, joka heitä odotti. Lohikäärme valitti ja sylki savunauhoja, mutta sen vastustelu oli hyvin heikkoa. Se alistui kidutettavaksi, mikä oli lunastus sen vuosien yksinäisyydelle. Nyt kun joku vihdoin oli astunut sen vuoreen, se joutui tuntemaan täysin uudenlaisen tuskan.
Kun työ oli tehty, miehet lähtivät. Kukaan ei välittänyt lohikäärmeestä, jonka siivet olivat riekaleiset ja ryöstetyt. Kukaan ei kääntynyt katsomaan taakseen. He lähtivät kotimatkalle voittajina.
Jäätyään yksin lohikäärme kohotti päänsä kohti luolan kattoa, siihen pisteeseen mistä taivas näkyi. Taivas oli alkanut pukeutua auringonlaskun sävyihin, syvään punaiseen ja lempeään oranssiin. Vaikka lohikäärme oli ollut sokea jo pitkään, nyt se tuntui jälleen näkevän taivaan, joka oli nyt kauniimpi kuin koskaan ennen.
Lohikäärme levitti siipensä, riekaleisesta nahasta putosi maahan paksuja veripisaroita. Ensimmäistä kertaa siivet eivät tuntuneet raskailta ja lohikäärme tunsi ilmavirran tarttuvan niihin. Hitaasti, kuin peläten liian äkkinäisen liikkeen pilaavan kaiken, lohikäärme nousi takajaloilleen. Paksuja veripisaroita putoili lisää, kuin maata piiskaava irvokas rankkasade. Lohikäärme iski siipensä ilman halki ja ponnisti irti maasta. Siivet halkoivat ilmaa uudelleen ja uudelleen ja vähitellen lohikäärme nousi korkeammalle. Vuoren sydän, josta se ei ollut koskaan ennen poistunut, jäi sen taakse tummaksi pisteeksi.
Huipulla lohikäärme pysähtyi. Se oli viimein saavuttanut paikan, johon se oli kaivannut koko elämänsä. Silti se ei pitänyt kiirettä, vaan nautti jokaisesta sekunnista. Ensin se työnsi ulos pelkän päänsä, nauttien vieraista tuoksuista jotka täyttivät sen sieraimet. Laskevan auringon viimeiset säteet silittivät lohikäärmeen kuonoa kuin toivottaen sen tervetulleeksi uuteen maailmaan. Rohkaistuneena lohikäärme nousi tulivuoren harjalle, levitti jälleen siipeensä ja syöksyi kohti taivasta. Tuuli teki pesän lohikäärmeen siipien suojaan ja kuljetti sen taivaankannen halki kauas horisonttiin, jossa sen sylkemät lieskat sekoittuivat auringonlaskun väreihin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti