kunnes opin antamaan anteeksi.

katsoin kerran taivaalle
se oli yöaikaa
mieleen nousi ajatus
tahdonko todella kantaa
tämän vihan mukanani
aina maailman äärille asti?

haluanko lähteä sen kanssa,
ikuisesti katkerana tehdystä pahasta,
viedä sen mukanani sinne
missä kaiken pitäisi olla kaunista?
onko minulla varaa huutaa syytöksiä,
kylmän pohjoisen kansalle,
siitä samasta vihasta,
jota itse olen kurkkuun asti ahdettu?

äkkiä, sydämenlyönnissä,
savu kurkussa maistuu kauniilta.
ei kaikki täällä ole rumaa.
joillain on vilpitön hymy,
aitoutta jossain siinä,
mihin vain sattumalta nähdään.
kaikkien elämä ei riipu roolista,
itselleen ja toisille.

olen sanonut, ettei minuun voi vaikutaa.
olen minä, ilman lokeroa.
mutta vasta nyt
olen ottamassa ratkaisevaa askelta
olemaan puu josta minut on veistetty.
kaadan viimeisen seinän valheelta,
siitä miten muka ollaan oikeanlaisia,
erillään valtavirrasta.
etkö sinä muka halua nähdä,
mitä kohti muut niin kovasti kiiruhtavat?

ja opin vapautumaan vihasta
ehkä vain askel kerrallaan
kunnes opin antamaan anteeksi.
nyt tajuan, että pimeys on
vain suljetuissa silmissä.
ja vaikkei tämä ole minua varten,
ei tarvitse valita ääripäiden väliltä.
keskitiellä on hyvä olla,
vaikka kultainen se on ainoastaan saduissa.

ja kun joskus lähtiessäni
käännyn katsomaan taakseni
haluan nähdä muutakin kuin
katkeranmakuisen menneisyyden,
enemmän kuin pelkät velvollisuudet,
jotka toisivat minut vierailulle,
kesäloman mittaisille
vai onko kyse sittenkin talvilomasta?

en halua lähteä vihaisena,
vain siksi, että jokin kohdallani meni väärin.
ennen viimeistä matkaa,
olen lausunut anteeksiantoni
ja sydämeni on ajatuksia kevyempi.

Myrskytytön haamu

Istun iltaa katsomassa, siinä samassa kohdassa keittiönpöydän ääressä. Yö on heittänyt värinsä lähiön ylle, sininen nielee harmaata, vain oksentaakseen kaiken aamun kajastuksessa.

Hetkessä on kuitenkin illuusio, pidän siitä kiinni kunnes vatsahapot alkavat polttaa.

Kun unohtaa sytyttää valot huone pimenee kilpaa maailman kanssa. Se on hyvä paikka koristella näyttämöä jollain, jonka olemassaolo on kyseenalaistettavissa.

Hän kiertää selkäpuoltani, puolikuun kaarta, kosketus olkapäällä kevyttä härnäystä. Haluan tuntea, palaa, painua, iho ihoa vasten, kuin toisiinsa sopivat luut. Suuremman alku.

Keksiikö hän koreografiansa lennosta? Se olisi hänen tapaistaan, arvaamatonta mutta silti mutkatonta, kuin hänellä olisi muistiin kirjoitettuja sanoja kaikelle. Nyt käsi hiuksissa, kuin tuulen tuiverrusta. Huulten hyväilyä niskassa, siinä herkän kohdan tietämillä, kuin sellainen rauhallisempi sadekuuro tai ehkä vain aamukastetta. Kynnet käsivarsien iholla, tuskin tuntuvasti, kuin nuorten oksien kutittelua.

Hänen läsnäolossaan on aina sitä, maan multaa ja meren suolaa. Missä olet taas kulkenut, rakkaani? Jossain eriskummallisilla mailla, poluilla joilla itse kompuroisin, kohtisuoraa rinnettä, seikkailijan reittiä taivaaseen.

Etsin sanoja pyynnölleni, ulkoasua tekemään siitä persoonallisen, minun näköiseni, hänen arvoisensa. Ei pelkkää kornia sanavaatetta, persoonatonta massatuotetta. Tarvitsen sanoja jotka ovat samaa muottia hänen kanssaan, mittatilaustyötä, yksin hänelle.

Haluan hänet lähelle, olla niin kuin ennen. Niin lähelle, että voin kuvitella olevani osa häntä. Kuin pieni yksityiskohta mestarin työssä, kätkettynä johonkin kulmaan, lähes huomaamaton, mutta silti olemassa. Olemassa jossain, mistä minulla on vain muistoja, ne mieleni nurkissa huokaavat haamut jotka rakastavat kanssani kujeilua. Olen vaivatta höynäytettävissä, saaliina naurettavan helppo.

Jos nostaisin käteni, etsimään jotain mistä pitää kiinni, tavoittaisivat ne pelkkää ilmaa, sana joka on tyhjyyden synonyymi ja romantisointi. Se kulkee sormien välistä, pujahtaa keuhkojen läpi, sillä tavalla notkea. Ironista miten hengittämisestä tulee vertauskuva kuolemalle.

Tuuli törmäilee ikkunoihin, kärsimätöntä kolkutusta. Kuvittelen, että se on hän. Myrskynä kotini ovella, hymyssä nokkeluutta mikä on hänelle ominaista. Kysyy lähdenkö mukaan, eikä minun tarvitse kysyä suuntaa.

Annan petkuttaa itseäni, vaikka se on tavallinen syysmyrsky joka juoksuttaa lehtiä ja paiskoo puhuria lasiin.

Mieleni lähtee leikkiin mukaan ja tuo luokseni jotain, mikä on myrskytyttöni haamu.

anatomiaa

sydän halkileikattu

aorttasta etelään

kumahtelua

uusia sivuääniä

kaipauksen kuminaa

se värisee kammioissa

parantumaton

murskattu kuin olisi

haurastakin

ohueksi hapertunutta

vaiko vartavasten valmistettua

heiveröistä

kieli napsahtaa

levolle suunpohjaan

kuin liian varomattomana

voisi rikkoa jotain arvokasta

heitä ilmaan laatikkoa

siinä on unelmia

kuinka ne helisevätkään

liian monina palasina

terävkärkisinä

ne hukkuvat

kaivavat esiin rubiineja

kädet niin kömpelöt

koettavat pitää kiinni

silti

           pakenee sormien välistä

eikä mitään ole jäljellä

paitsi se

mikä väkivallalla

pusertaa sisäelimiä kasaan

kunnes on mahdoton hengittää

mietin

kaunko voin olla näin

käyttökelvottomilla keuhkoilla

keksiikö immuunijärjestelmä jotain

vai romahtaako kaikki

jotenkin käsittämättömästi

tai sittenkin

tarkalleen suunnitellussa

     järjestyksessä

viimeisellä portilla

käytävillä kaikuvat viimeiset kutsut

kotiin, seikkailuun

jonnekin muualle

kuolleet sydämet vieraassa paikassa

ei enää matkalla, ei vielä kotona

jos milloinkaan

viimeisen kerran

kurottelen äärirajoja

se mitä piti katsoa pitkään

jatkuvaa nauhaa ja värioksennusta

naurettavat nimet eivät ikuistu

tuossa piti katsoa vielä kerran

kuinka lentokoneet nousevat

täällä piti pysähtyä vielä hetken

kohottaa malja sille

mikä määritteli tulevaisuuteni

aina tähän hetkeen

nyt on näin

näissä käytävissä säilyy päätöksen maku

parhaiden päivien hautapaikka

jossa hymy lakkasi kohoamasta korviin

sata päivää ja joitakin päälle

päättyvät puoleentoista kellonkierrokseen

karvaaseen kahviin ja veteen

joka ei laskeutunut vesiputouksesta

ja vieläkin koitan ymmärtää

miten niin nopeasti kadonnut

valvottaa yhä läpi öiden

metsänpeittoon

inspiraatiolaatikossa

rupisia polvia ja mustikoita

kitukasvuisia, kielellä kirpeitä

päiväntappaja ristiretkellä

jossain valtakuntien rajoilla

katoamisilmoitus

etsitään unohduspistettä

jostain riittävän korkealta

ehkä näkee merelle

tarvittaessa

kasvatan lammelle mittaa

ilmassa on jotain taianomaista

mystiikkaa ja magiaa

kansankielellä kerrottuja

sen vanhemman sukupuolen

kuinka kettu häntää heilauttaa

revontulilla leikitellen

vaan vielä ei ole lunta

kilpajuoksu aurinkopellolla

minä vastaan aika

maaliviivalla toteutuu haaveita

kiire on harhauskoisuutta

ehkä joku jossain odottaa

todellisuus palaa vasta myöhemmin

jalkojen välistä katselua

maailma nurinkurin

roikottaa puita taivaalla

kantoon kompurointia

lumouksen laskuhumala

ja kaikki on taas harmaata