painan ihoa lasiin
vaihdan lämpöä
turrutan sormenpäitä
kuura luo taidetta
alkaen reunoista
pohjolan tuuli ulvoo
lyö pyrstöään ikkunaan
pauke kuin riitasointuja
hengitän kylmää
kun askeleet käyvät ovella
jäätyykö järvi umpeen?
ratsastaako jäärouva pihaan
lumesta luodulla ratsullaan
uhrilahjaksi tehty
pyyntö, älä silmiin katso meitä
valitse toinen ovi
jos yöllä on hallaa
kulkeeko se ikkunani ali
jäiset tassut puutarhassa
jäljissään hopeista routaa
kuin maahan laskeutunutta
tähtien pölyä
jos yöllä on hallaa
saalistaako se pihassani
viattomia taimia
maasta tuskin nousseita
jääkö sato korjaamatta
jos talven viimeinen huuto
pääsee kotiini riehumaan
kylmä huokaa ikkunaan
sorrun anelemaan
pyydän, kierrä pihani kaukaa
vapauta raivosi muualla
anna minulle hetki aikaa
saada taimeni kasvamaan
laatikossa dinosauruksia
meidän kahden salaisuus
jo alusta asti
siinä oli jotain erityistä
ihastuinko silloin ensimmäistä kertaa?
joskus kadun päivää
jona en enää vastannut kirjeisiin
II
kahden kadun risteyksessä
uuden päivän nousukohdassa
vuodenaikaan katsomatta
repussani dalmatialaisia
odotin ja olin odotettu
kunnes maailma muuttui
se sama tapahtuu useimmille
siinä kohtaa lapsuutta
on niin helppoa päästää irti
III
seisoin luokkahuoneen ovella
vuotta nuorempien ekaluokkalainen, haiseva nainen
vieläkö se kaikuu pihoilla?
mietin
kävelinkö jo silloin elämässä takaperin?
pysähdyinkö jo silloin
olemaan ikäisiäni nuorempi?
ehkä, mutta käsi omassani
ei kaivannut selityksiä
IV
olin se joka punasteli takapulpetissa
tuskin edes muistamisen arvoinen
piirsin itsekseni hiljaa
joskus uskalsin hymyillä
kirjoittaa jotain ystävänpäiväkorttiin
joka ei onnistunut olemaan salainen
ja siitä mikä kerran oli suurta
ei ole enää muuta sanottavaa
V
se oli ensimmäisten kertojen aikaa
alkoholia, tupakkaa, juhlintaa
opittiin olemaan holtittomia
kunhan aikamme ensin
rakensimme koteja lelukoirille
ja taas puhuin ikuisuudesta
kunnes käsikirjoitus muuttui
olisiko meillä enää puhuttavaa?
vai pälyilisimmekö toisiamme
kahvikuppien yli
kuin jotain täysin vierasta?
silti toivon, että sinulla on kaikki hyvin
VI
muistan kuinka kirjoitin nimet
yläasteen vessakopin seinään
niiden, jotka olivat rakkaita
osat kolmilehtistä apilaa
vannoin sitä tarinaa jatketaan
mutta kerran niin rakasta
en enää tunne ollenkaan
VII
sinä kesänä kaupunki oli jaloissani
ja minä
aina jossain huipulla, ylhäällä
en edes oikeasti kovin korkealla
palavaa muskottipähkinää
vaikka sanoin
tämä on pysyvää
katosivat päivät
kuin savun tuoksu hengityksestä
joskus
laskevan auringon aikaan
pysähdyn rantaan
katse unohtuu horisonttiin
ja hetkeksi maailma pysähtyy
vain minua varten
siellä haaveni ovat turvassa
kauas taivaanrantaan sijoitettuina
sen toiselle puolelle
päinvastaiseen aikaan
eikö aurinko pian jo nouse?
olisiko tuuli tänään myötäinen
luoteesta kaakkoon
minulla on sille annettavaa
vain pieni pyyntö
sinne kauas vietäväksi
eihän se paljoa paina
joskus piirsin haaveni
tähän samaiseen rantaan
mutta maailmasta ahneelle
se ei riitä milloinkaan
jäisikö kukaan perääni katsomaan?
juoruamaan, päätään pudistamaan 'kai on tyttö hulluksi syntynyt lähti viinitarhuriksi horisonttiin'
tarttuisiko kukaan kädestä
vielä kerran
sanoen 'rakas, rakas, palaathan pian kotiin?'
hymyilisin vain
kunpa tietäisin, mitä se tarkoittaa
ehkä vielä opin
tänään pyydän vain vähän
se on viestini tuulelle 'pidäthän sydämestäni huolta kunnes palaan sitä hakemaan'
Sade on kuin narsistinen rakastaja. On vaikeaa löytää itsestään vihaa sitä kohtaan, vaikka syitä olisi. Koko omaisuuteni muistuttaa tuoksultaan pienen jyrsijän häkkiä, jota omistaja ei ole vaivautunut hetkeen putsaamaan. Kosteus on imeytynyt niin syvälle kuituihin, ettei pelkkä huoneilma riitä häivyttämään sitä. Painoa on varmasti kilottain enemmän kuin kaiken ollessa kuivaa. Odotan, milloin ensimmäiset homeitiöt pilkistävät esiin saumoista. Palestiilaishuivin sininen on liuennut ja täplittänyt valkoisen hupparin, jaloissa tuntuu epävielyttävää nahkeutta, iho on ryppyinen kuin vanhuksella ja käteni lipsuu matkalaukun kahvalla. Nyt ei sada, mutta silti sateen haamu leijailee ylläni. Horisonttiin kerääntyvät tummat pilvet lupaavat, että näkymätön hiiviskelijä saa pian konkreettisen olemuksen.
Silti siinä on jotain kaunista. Luonto huhkuu puhtautta ja raikkautta, sademetsän puiden tuoksu tuntuu nouseen pinnalle, se on terävämpi kuin kuivalla säällä. Hengitän tuoksua sisään,tuntuu kuin olisin flunssassa ja hengittäisin jotain limakalvoja ärsyttävää. Tuoksu huumaa ajatukseni, tunnen sen vaikutuksen varpaissa asti. Muistelen, miten kotitaloni pihalle kerääntyy sateella laumoittan kastematoja. Kuva on kaukainen, kuin se olisi takauma jostain menneestä elämästä. Se ei kuuluu siihen maailmaan, jossa nyt elän. Se on kaukana poissa ja pelkkä mahdollisuus siitä, että palaisin samaan paikkaan useampana iltana peräkanaa on absurdi. Jättäessäni matkalaukkuni bussin kuljettajalle tiedän, että näin tämän kuuluu mennä.
Olen helpottunut, että ehdin bussin suojaan ennen sateen alkamista. Samalla tiedän, ettei mieleni olisi juurikaan synkempi vaikka olisin kulkenut kaksi kilometriä sateessa, matkalaukkua ja sen päälle kiinnitettyä urheilukassia perässäni raahaten. Minulla on ajatus, joka tekee kaikesta vaivan arvoista. Tuntuu hullulta, miten kauaksi olen tullut siitä osasta minua, jolle tihkusadekin riitti tekosyyksi vetäytyä neljän seinän suojaan tekemään jotain päämäärätöntä. Sillä hetkellä paluu menneeseen tuntuu mahdottomalta, en ole enää samanlainen. Olen onnelinen ja kaikista mukanani kulkevista märistä vaatteista huolimatta tuntuu kevyeltä. Silti, jossain sen onnellisen minän kyynärvarren takaa pilkistää hahmo, joka odottaa vuoroaan. Minä kieltäydyn näkemästä sitä.
minulle annettiin kulkurinsydän
pysäyttämätön, levoton
syke kolibrin siiveniskuja
kuin lentoon lähdössä
kymmeniä kertoja sekunnissa
unessa näkee kauas
taivaanrannan laitamille
satumaihin
niihin joista lapsille kerrotaan
eilisen unet ovat huomisen haasteita
niitä jotka synnyin voittamaan
todellisuus on rikki
siinä on säröjä, vuotokohtia
kurkistusikkunoita
uskooko kukaan jos sanon
katsovani niihin vain kerran
yhä käsi hapuilee
vaikka eihän kadonnutta
voi enää tavoittaa
joku vakuuttaa kyllä sydän vielä toipuu
mutta mitä tietävät ne
joilla sydämessä on normaali tahti
minä tiedän
irtipäästäminen on pelkkää legendaa
sanovat, vielä maailma sinutkin nujertaa
nauran ja uhoan koettakoon onneaan
