Hän kulkee paljasjaloin, jalkapohjien iho on likaa ja takertuneita ruohonkorsia. Niitä on myös hiuksissa, multapaakkuja ja kasvistoa. Korsia, kukkia, heinää, lehtiä, neulasia, rikkaruohoa, mitä tahansa mikä voi tarttua mukaan kärrynpyörässä. Hän ei kulje selkä suorassa, ryhdikkäänä, tasamittaisin askelin vaan sinkoilee kuin nuori kauris, horjahtelee samalla lailla, kieppuu ja pitää koko kehon liikkeessä, välillä koskettaa käsillään maata ja tervehtii jaloillaan taivasta. Yllättää joka kerta, mutta muistaa tehdä kaiken nauraen.
Hänen ihonsa on pronssia, hiukset mustat kuin tulivuoren hiiltynyt sydän. Silmiin katsoessa voisi luulla eksyvänsä sademetsään, ne ovat arvoituksia ja vehreyttä, vaikka ajan kanssa voisin laskea miljoonia eri sävyjä. Jossain siellä syvyyksissä asuu tuntemattomia olentoja; kiiltomatoja, pitkäjalkaisia sirkkoja ja lentokyvyttömiä lintuja. Haluan katsoa lähempää, väittää etten usko näkemättä, vaikka oikeasti haluan vain hengittää niitä outoja tuoksuja; makeista vesiä, tulikiveä ja vieraita kasveja.
Hän on saavuttamaton, jumalatar omassa maailmassaan, ei kumarra kellekään eikä vaadi hänelle kumarrettavan. Hän haluaisi ratkaista jokaisen ongelman naurulla, vaikka tarvittaessa hän osaa luoda lämpimän katseen, koskettaa niskaa ja saada uskomaan, että pilvillä todella on legendojen hopeareunukset. Hän muistuttaa hirmumyrskyä, hän on samalla tapaa varma ja rauhaton. En tiedä onko sekin osa häntä vai omaa hulluuttani, etten hae suojaa vaan jään mieluummin katselemaan levottomia tuulia, nousevia aaltoja ja kuohuvaa luontoa. Hän kieppuu myrskyn silmässä, minä ojennan käteni tyhmänrohkeasti ja olen täynnä intohimoa, halua tulla osaksi myrskyä.
Hän kulkee kuunvalossa, rakastaa jokaista tähteä loputtomuudessa. Hän kertoo minulle vieraita nimiä ja minä haluan tutustua niistä jokaiseen paremmin. Äkkiä myrskytuulet ovat pysähtyneet, kiertyneet nukkumaan yön mustan kankaan alle. Kuin niillä olisi hahmot, hän lepuuttaa käsiään niiden ohimoilla ja vahtii niiden unta. Hän laulaa omituisella kielellä, sanoja jotka ovat varmoja ja kovia, ne nousevat syvältä palleasta ja putoilevat huulilta kuin taivaan pyrstötähdet. Ja mietin, miten kukaan voi olla samaan aikaan niin kaunis ja vahva, riippumaton. Olen tervetullut jäämään, mutta en uskalla ajatella jäisikö hän suremaan lähtöäni.
Aamussa hän on lämmin ja turvallinen, kuin hehkuva kivi tulivuoren huipulla tai aurinko sinne vievällä polulla. Syleilen hehkua ja annan itseni rakastua.
tiistai 31. maaliskuuta 2015
Tämä teksti saattaa synnyttää haittavaikutuksia
Istuin pimeässä huoneessa ja yritin tavoittaa ajatusta. Sähkö sai vapaaillan, tai no ainakin tunnin verran ja minä korvasin sen kynttilän valolla. Kaunis ideahan se oli kirjoittaa mokomassa tunnelmavalossa, harmi vain ettei neljällä liekillä näe yksityiskohtia. Selailen tuherruksia jälkikäteen, osassa on jopa jotain järkeä. Ehkä pitäisi kirjoittaa enemmänkin pimeässä. Sitten näen ne epämääriset sotkut, jotka luultavasti ovat uuden kielen ensimmäiset sananpoikaset. Ehkei sittenkään.
Vihossani on yksittäisiä sanoja, listattuna allekain kuin kauppalistassa. Liian henkilökohtaisia, että niitä tässä kaikelle kansalle jakaisin. Hullun houretta, tyhjää puhetta, sanahelinää, punaisen langan puutetta (pitäisikö käydä kaupassa sitä ostamassa...), vajavaisen järjen juoksua. Sitä ovat vihkoni sivut täynnä. Riipivää murhetta ja siihen takertumista, kuin eläisi uudelleen teinivuosien suuria tunteita. Tiedän itsekin tämän typeräksi, välillä on vain niin hauskaa olla surullinen.
Mahtipontista ajatellua, suuria suunnitelmia. Mikseivät pyörät pyöri jo? Kerron sinulle joitain tärkeitä asioita itsestäni. Olen laiska, saamaton, karkuri, haaveilija, moukka, siivelläelijä (onhan se lennossa nyt aika jännänpuoleista), unohtamiseen taipuvainen, sanoilla leikkivä totuudenvääristelijä. Ärsytän itseäni koska en ole varma, painoinko välilyöntejä oikeissa kohdissa. Milloin minusta tuli näin ahnas pilkunrakastaja?
Avautuisinko seuraavaksi peloista vai suuttumuksista? Pelkään asioita joita haluan toteuttaa ja sitten taas välillä mietin, teenkö kaiken itselleni vai jollekin toiselle. Vaadin ihmisiltä asioita, joita en itse uskalla tehdä. Kaksinaamaista, tiedän. Siksi en esitäkään vaatimuksiani ääneen vaan potkin itseäni, taon nyrkkiä ilmassa ja huudan "nyt toimintaa, jumalauta!". Mahtaa näyttää typerältä tällainen itsekseen riehuminen. Jos joku vakoilee minua tietokoneen web-kamerasta, toivottavasti hän nauttii tästä aivokuolleesta tosi-tv sonnasta. Taas välilyönti luultavasti väärässä paikassa.
Tämä keskustelu on yksipuolinen. Sää oli tänään kamala, hirveä, lannistava, vittumainen. Kun katson ikkunasta, näen siellä yhden valtaisan keskisormen nälvimässä minulle. Suck that, loser.
Vapaasti sano sanottavasi. Tai soita hullujen huoneelle, minä odottelen täällä ja keitän vaikka kahvit sitten kun tulevat.
Vihossani on yksittäisiä sanoja, listattuna allekain kuin kauppalistassa. Liian henkilökohtaisia, että niitä tässä kaikelle kansalle jakaisin. Hullun houretta, tyhjää puhetta, sanahelinää, punaisen langan puutetta (pitäisikö käydä kaupassa sitä ostamassa...), vajavaisen järjen juoksua. Sitä ovat vihkoni sivut täynnä. Riipivää murhetta ja siihen takertumista, kuin eläisi uudelleen teinivuosien suuria tunteita. Tiedän itsekin tämän typeräksi, välillä on vain niin hauskaa olla surullinen.
Mahtipontista ajatellua, suuria suunnitelmia. Mikseivät pyörät pyöri jo? Kerron sinulle joitain tärkeitä asioita itsestäni. Olen laiska, saamaton, karkuri, haaveilija, moukka, siivelläelijä (onhan se lennossa nyt aika jännänpuoleista), unohtamiseen taipuvainen, sanoilla leikkivä totuudenvääristelijä. Ärsytän itseäni koska en ole varma, painoinko välilyöntejä oikeissa kohdissa. Milloin minusta tuli näin ahnas pilkunrakastaja?
Avautuisinko seuraavaksi peloista vai suuttumuksista? Pelkään asioita joita haluan toteuttaa ja sitten taas välillä mietin, teenkö kaiken itselleni vai jollekin toiselle. Vaadin ihmisiltä asioita, joita en itse uskalla tehdä. Kaksinaamaista, tiedän. Siksi en esitäkään vaatimuksiani ääneen vaan potkin itseäni, taon nyrkkiä ilmassa ja huudan "nyt toimintaa, jumalauta!". Mahtaa näyttää typerältä tällainen itsekseen riehuminen. Jos joku vakoilee minua tietokoneen web-kamerasta, toivottavasti hän nauttii tästä aivokuolleesta tosi-tv sonnasta. Taas välilyönti luultavasti väärässä paikassa.
Tämä keskustelu on yksipuolinen. Sää oli tänään kamala, hirveä, lannistava, vittumainen. Kun katson ikkunasta, näen siellä yhden valtaisan keskisormen nälvimässä minulle. Suck that, loser.
Vapaasti sano sanottavasi. Tai soita hullujen huoneelle, minä odottelen täällä ja keitän vaikka kahvit sitten kun tulevat.
torstai 26. maaliskuuta 2015
pudotus
Runotorstai, haaste 361: musta, jonka yhdistin myös toiseen haasteeseen kun en päässyt ideassani alkuun. Avasin siis yhden keskeneräisistä kirjoitani (Hobitti eli sinne ja takaisin) sivulta 100 ja nappasin avukseni viimeisen kokonaisen lauseen. Täytyy sanoa, että loksahti aika mukavasti kohdalleen.
hän oli kadonnut
katse unohtuneena taivaalle
mitään näkemättä
huulet raollaan, jähmettyneinä
katkaistuun hengenvetoon
ihon alla leviää jo kylmä
pysäyttäen sen
mikä vielä on
olemassa
päivänpaiste on kadonnut
unohdan
jotain olennaista
elämästä
sattuu hymyillä
haluan kääntyä pois
uskotella
ettei tämä tapahdu
ei oikeasti
on liian pimeää
synkkää, mustaa
pysähtynyttä
huomaan
etten uskalla
päästää irti
koska pelkään
p
u
t
o
a
v
a
n
i
mustaan
hän oli kadonnut
katse unohtuneena taivaalle
mitään näkemättä
huulet raollaan, jähmettyneinä
katkaistuun hengenvetoon
ihon alla leviää jo kylmä
pysäyttäen sen
mikä vielä on
olemassa
päivänpaiste on kadonnut
unohdan
jotain olennaista
elämästä
sattuu hymyillä
haluan kääntyä pois
uskotella
ettei tämä tapahdu
ei oikeasti
on liian pimeää
synkkää, mustaa
pysähtynyttä
huomaan
etten uskalla
päästää irti
koska pelkään
p
u
t
o
a
v
a
n
i
mustaan
Tunnisteet:
haaste,
hobitti,
kirjoittaminen,
musta,
pudotus,
runo,
runotorstai
inikhdê
'I find the map and draw a straight line,
over rivers, farms, and state lines'
over rivers, farms, and state lines'
hölmö tyttörukka
pirstaleisessa maailmassa
kulkee elämälle sokeana
kuin murtunut sydän kaipaisi parannusta.
maa ja taivas näyttävät samalta,
niissä on samaa värittömyyttä
valkoista, runoilijan painajaista.
infektio kurkussa, tulehdus aivolohkossa.
ihokin halkeilee
hilseilee palasia ja punaisia pisaroita.
kuin olisi allerginen
tai vain vastahakoinen.
taivas on harmaa
ehken vain halua nähdä sen värejä.
kieltäydyn uskomasta
että täällä voisi olla jotain,
jotain mihin langeta.
kaikki on rosoista,
eivätkä värit tartu
ne liukenevat sateen mukana.
'My seeds will cross and then take root
and leave you to an empty room'
and leave you to an empty room'
päiväni maistuvat karvailta
ne ovat riisuttuja
täynnä merkityksettömiä sanoja
liikeitä jotka vain korvaavat tyhjyyttä.
särkynyt sydän täytyy paikata.
sille ei ole laastareita,
parannus on roskataiteessa,
makeissa suupaloissa, punaisessa viinissä,
vieraissa huulissa, hyvissä piiloissa.
löydän omani sanoista, paperista,
painomusteen tuoksusta,
tutuista muodoista.
muistan asioita, mutten ole varma
missä uni ja valve kohtaavat.
'Every new morning all I can do, is hold onto the promise'
kuuleko kukaan kertomiani tarinoita
ikävästä ja maailmasta
joka kääntää minulle kasvonsa.
olenko jo saanut liian paljon?
käytinkö kaiken onnen,
mikä syntymässä jaettiin.
paljastan sydämeni koska en osaa
muuta kuin sanaleikkejä.
kuka heittää ensimmäisen kiven?
se on palkinto, jonka eteen ei tarvitse olla
itsekään synnitön.
elämä on arpapeliä,
jumalat heittävät kruunaa ja klaavaa.
tiedäthän, että olemme vain nappuloita
heidän pelissään?
rakkaus on taitava huijari.
heille jotka janoavat rakkautta,
hän on oiva kauppakumppani.
mutta entä me, jotka suljemme sisimpämme?
me olemme narreja,
niitä joita rakkaus petkuttaa.
saatat luulla muuta,
- huuda, kiistä, naura, sulje silmät -
mutta me olemme uhreista helpoimmat.
'And though where the road then takes me, I cannot tell'
näin unen,
kauneimman mahdollisen unen,
jonka jälkeen valveeni on painajaista.
näin värejä,
skaaloja keltaisesta oranssiin,
kaikkia mahdollisia punaisen sävyjä.
sanovat, että maa kuolee syksyisin.
jos näin on, on kuolema kaunista.
ihmiset puhuvat muusta,
mutta minun sydämeni elää syksyä.
sen lämpimiä värejä, kylmeneviä vesiä,
vaikka se on vain -
...
...
...
uni.
'Remember the day, 'cause this is what dreams should always be'
yö pimenee jo
mihin kasvattaisin juureni
onko meri niiden murhaaja
vai kestäisivätkö ne vastarannalle?
äänetön lupaus ei vaadi todistajaa
sydämeni on riipuvainen lunastuksesta
kuten muinaisella kielellä sanotaan
niille, jotka kulkevat vaarallisia polkuja
inikhdê
'I just want to stay, I just want to keep this dream in me'
sunnuntai 22. maaliskuuta 2015
Herääminen
Pitkästä aikaa mukana runotorstaissa, jossa haaste 360 ja sana (otsikonmukaisesti) heäräminen.
Aamu
se on siimaa ripsien välissä
unihiekkajauhetta
heijastusta
unelmien rajoilta
käsien kaartumista
kohti kattoa
Minä katson sitä
puutteellisessa järjessä
mietin kuinka se on kaunista
norsunluuta
silkkipaperia
suoraa linjaa
No, melkein
Jostain rinnan alta
sieltä missä nautinto puhkeaa
nousee ääni
aamussa pehmeä
Minä tulkitsen sitä viestinä
kutsuna
heräämään kanssasi
Painan suudelman
ensin vain otsalle
ja hengitän unen tuoksua
sotkuisista hiuksista
Ja olen siinä
itsekkäänä
huomionhakuisena
ensimmäisenä
herätessäsi
Aamu
se on siimaa ripsien välissä
unihiekkajauhetta
heijastusta
unelmien rajoilta
käsien kaartumista
kohti kattoa
Minä katson sitä
puutteellisessa järjessä
mietin kuinka se on kaunista
norsunluuta
silkkipaperia
suoraa linjaa
No, melkein
Jostain rinnan alta
sieltä missä nautinto puhkeaa
nousee ääni
aamussa pehmeä
Minä tulkitsen sitä viestinä
kutsuna
heräämään kanssasi
Painan suudelman
ensin vain otsalle
ja hengitän unen tuoksua
sotkuisista hiuksista
Ja olen siinä
itsekkäänä
huomionhakuisena
ensimmäisenä
herätessäsi
perjantai 20. maaliskuuta 2015
Synninpäästö
Kuka minä olen? Vastaus tuntuu kadonneen johonkin matkan varrelle. Missä ovat haaveet ja suunnitelmat? Mihin ovat kadonneet sanat, joilla voisin kertoa siitä mitä sisälläni ei ole? Kykenemätön näkemään, sanomaan, tekemään. Jumissa osaamatta päättää, mihin pyrkiä seuraavaksi.
Aamuisin herään kuiviin silmiin, poskilla ei ole kaipuun siveltimen piirtämiä viivoja. Tuntuu kuin olisin nukkunut ikuisuuden, vaikka samalla olen loputtoman väsynyt. Menneisyys alkaa jo lipsua sormien välistä, vaikka ympärilläni on todisteita muusta tuntuu kuin olisin nähnyt vain unta. Niin suloista ja kaunista unta, joka kukoistaa kaikissa väreissä ja josta ei haluaisi herätä. Ja silti lasin takana nouseva päivä pakottaa muuhun ja vähitellen ne yksityiskohdat, joita niin rakastin, lipuvat johonkin jota en halua nimetä. Aamunkajo tappaa unet, nielaisee ne aina vain syvemmälle kunnes jäljellä on vain epäselviä luonnoksia, joista ei osaa enää kunnolla sanoa mikä oli totta.
Se on jo täällä. Istuu vieressäni, näykkii korvalehteä ja kuiskailee pehmeällä äänellä, että voi tehdä oloni paremmaksi. Lämpö omalla kyljellä, kosketus joka tietää tarkkaan mihin kuuluu mennä, huokauksia jotka nostavat niskakarvat pystyyn. Minä altistun houkutukselle, nielaisen syötin vaikka näen itsekin sen olevan sysimustaa valhetta. Annan itseni humaltua, tyytyä siihen mikä on annettu.
Petturi. Saastainen. Valehtelija. Tuntematon. Lista jatkuu, adjektiiveja joita syljen hymyilevälle peilikuvalleni. Kuinka hän kehtaa? Tyytyä helppoon, vilpillisiä sanoja supisevaan seireeniin jolla ei ole tarjottavana muuta kuin kourallinen kellonlyöntejä valheellisessa lohdussa. Miksi tyydyn tähän, kun voisin koskettaa jotain todellista, puhdasta ja rakastamisen arvoista, jos laiskoihin kliseisiin on turvautuminen.
En tarvitsisi peilikuvan hymyä varmistuakseni onnestani. Se haijastuisi ympäristössäni, jonka näkisin lumoavana vaikka kyseessä olisi vain kilometrikaupalla kuivaa autiomaata. En tarvitsisi väsymystä nukahtaakseni, koska tavottaisin levollisen mielen jo pelkästään seuraavan aamun tuomista mahdollisuuksista. Aamut eivät olisi rutiinia, eivät harmaita ja kylmiä. Ja jokaisen niistä kauniista aamuista aloittaisin kertomalla, kuinka paljon rakastan. Kertoisin, kuinka syvälle juurtunutta se on ja kuinka en enää milloinkaan salli itseni hairahtaa viettelijättäriin. Kuinka kaikki todella tarvitsemani on lämmintä ja yksinkertaista, että pelkkä ruumini levollisuus on merkki siitä, miten asioiden kuuluu olla. On niin paljon asioita, joita voisin kertoa täyttääkseni sen hetken aamussa, jona ei ole vielä kiire mihinkään ja päivä on vielä violettia utua horisontissa. Avaisin sydämeni, kääntäisin sen ylösalaisin ja ravistelisin niin kauan, että viimeisetkin luuragot ovat ropisseet pois sen monista salaisista taskuista.
Voisin kertoa näitä, tositarinoita, siihen päivään asti kuin maailma on pelkkää savua ja murenevaa maata. Niin kauan, kunnes viimeinenkin häpeä ja suru on vuodatettu minusta ulos. Kun olen sanonut kaiken, voin nukkua hetken kauemmin käpertyen siihen aitoon lämpöön, jota ehkä uskallan kutsua onneksi, jos vain lausun sanani varovasti.
Aamuisin herään kuiviin silmiin, poskilla ei ole kaipuun siveltimen piirtämiä viivoja. Tuntuu kuin olisin nukkunut ikuisuuden, vaikka samalla olen loputtoman väsynyt. Menneisyys alkaa jo lipsua sormien välistä, vaikka ympärilläni on todisteita muusta tuntuu kuin olisin nähnyt vain unta. Niin suloista ja kaunista unta, joka kukoistaa kaikissa väreissä ja josta ei haluaisi herätä. Ja silti lasin takana nouseva päivä pakottaa muuhun ja vähitellen ne yksityiskohdat, joita niin rakastin, lipuvat johonkin jota en halua nimetä. Aamunkajo tappaa unet, nielaisee ne aina vain syvemmälle kunnes jäljellä on vain epäselviä luonnoksia, joista ei osaa enää kunnolla sanoa mikä oli totta.
Se on jo täällä. Istuu vieressäni, näykkii korvalehteä ja kuiskailee pehmeällä äänellä, että voi tehdä oloni paremmaksi. Lämpö omalla kyljellä, kosketus joka tietää tarkkaan mihin kuuluu mennä, huokauksia jotka nostavat niskakarvat pystyyn. Minä altistun houkutukselle, nielaisen syötin vaikka näen itsekin sen olevan sysimustaa valhetta. Annan itseni humaltua, tyytyä siihen mikä on annettu.
Petturi. Saastainen. Valehtelija. Tuntematon. Lista jatkuu, adjektiiveja joita syljen hymyilevälle peilikuvalleni. Kuinka hän kehtaa? Tyytyä helppoon, vilpillisiä sanoja supisevaan seireeniin jolla ei ole tarjottavana muuta kuin kourallinen kellonlyöntejä valheellisessa lohdussa. Miksi tyydyn tähän, kun voisin koskettaa jotain todellista, puhdasta ja rakastamisen arvoista, jos laiskoihin kliseisiin on turvautuminen.
En tarvitsisi peilikuvan hymyä varmistuakseni onnestani. Se haijastuisi ympäristössäni, jonka näkisin lumoavana vaikka kyseessä olisi vain kilometrikaupalla kuivaa autiomaata. En tarvitsisi väsymystä nukahtaakseni, koska tavottaisin levollisen mielen jo pelkästään seuraavan aamun tuomista mahdollisuuksista. Aamut eivät olisi rutiinia, eivät harmaita ja kylmiä. Ja jokaisen niistä kauniista aamuista aloittaisin kertomalla, kuinka paljon rakastan. Kertoisin, kuinka syvälle juurtunutta se on ja kuinka en enää milloinkaan salli itseni hairahtaa viettelijättäriin. Kuinka kaikki todella tarvitsemani on lämmintä ja yksinkertaista, että pelkkä ruumini levollisuus on merkki siitä, miten asioiden kuuluu olla. On niin paljon asioita, joita voisin kertoa täyttääkseni sen hetken aamussa, jona ei ole vielä kiire mihinkään ja päivä on vielä violettia utua horisontissa. Avaisin sydämeni, kääntäisin sen ylösalaisin ja ravistelisin niin kauan, että viimeisetkin luuragot ovat ropisseet pois sen monista salaisista taskuista.
Voisin kertoa näitä, tositarinoita, siihen päivään asti kuin maailma on pelkkää savua ja murenevaa maata. Niin kauan, kunnes viimeinenkin häpeä ja suru on vuodatettu minusta ulos. Kun olen sanonut kaiken, voin nukkua hetken kauemmin käpertyen siihen aitoon lämpöön, jota ehkä uskallan kutsua onneksi, jos vain lausun sanani varovasti.
perjantai 13. maaliskuuta 2015
Taivaanrannoista
Kuulen kaiun vuosien takaa
se on lapsuuden naurua
pullanmuruja suun pielissä
viattomuuden pilke silmäkulmassa
katse taivasta kohden
rakkaissa kasvoissa
Toivoin kanelintuoksun kestävän
kuin mehujään tahmeuden sormissa
vaan loputon ei ole polkumme
taivaanrantaan se katkeaa
katoaa horisontin utuun
eikä täältä näe kauemmas
sinne missä rakkain jo vaeltaa
Voin vain toivoa
siellä olevan toisenlaista
kauniimpaa kuin rautataivas ylläni
pilvipeitossaan niin kovin tyhjä
ehkä askel on siellä kevyt
jaloissa kastenurmea
eikä soran repimää jäätä
Siellä auringonlaskun tuolla puolen
rakkain viimein saa nukahtaa
se on lapsuuden naurua
pullanmuruja suun pielissä
viattomuuden pilke silmäkulmassa
katse taivasta kohden
rakkaissa kasvoissa
Toivoin kanelintuoksun kestävän
kuin mehujään tahmeuden sormissa
vaan loputon ei ole polkumme
taivaanrantaan se katkeaa
katoaa horisontin utuun
eikä täältä näe kauemmas
sinne missä rakkain jo vaeltaa
Voin vain toivoa
siellä olevan toisenlaista
kauniimpaa kuin rautataivas ylläni
pilvipeitossaan niin kovin tyhjä
ehkä askel on siellä kevyt
jaloissa kastenurmea
eikä soran repimää jäätä
Siellä auringonlaskun tuolla puolen
rakkain viimein saa nukahtaa
tiistai 10. maaliskuuta 2015
Vieraana omassa elämässä
Oven avaaminen on vaikeaa. En tiedä yrittääkö jokin sisälläni haraa väkisin vastaan kun en tunnu pystyvän niinkään yksinkertaiseen tekoon. Vain yksi loksahdus ja olen taas kotona. Miksi tätä paikkaa pitäisi edes kutsua, kun kaipaan enemmän taakse jäänyttä kuin tätä paikkaa milloinkaan? Pitäisikö hyväksyä kohtalo, rakastaa omaa sänkyä ja esineitä ympärilläni. Tyynyt ovat vääränlaisia vaikka vielä hetki sitten luulin niiden tarjoavan lohdutusta. Kaikki tila ympärillä on vierasta, jokainen neliösentti ympärillä kuuluu minulle vaikkeväi ne edes tunnu omilta. Voin tehdä mitä haluan, piilossa katseilta ja omassa rauhassa. Mutten enää osaa.
Laukun purkaminen käy työstä. Onhan tätä tehty ennenkin, mutta koskaan se ei ole tuntunut näin vaikealta. Pala nousee kurkkuun kun nostan muistoja sen kätköistä, yhden kerrallaan kuin kaikki olisi liian raskasta tehdäkseni enempää. Kasa kirjekuoria muistuttaa tekemättömistä asioista, joihin pitäisi tarttua. Tavallista rutiinia, jota en pääse pakoon. Edes lepääminen ei tunnu hyvältä vaikka nukuttuja tunteja on takana liian vähän. Pelkään hetkeä ennen nukahtamista, kun pitää etsiä mukavaa asentoa ja olen hetken avuton kohde ajatuksille, jotka haluavat kelata menneitä kuukausia aina vain uudelleen vaikka muistoille antautuminen sattuu liikaa. Yritän olla onnellinen tapahtumista, mutta se poista sitä tyhjyyttä joka riippuu haamuna ympärilläni. En osaa enää astua ovesta sisään ja kutsua näkemääni kodiksi. Ehkä opin sen vielä uudelleen, mutta sekin pelottaa.
Kohtalon hyväksyminen vainoaa minua, en halua antautua sille vaan pyrin pakoon. Pelkään sen johtavan unohtamiseen ja siihen, että otteeni siitä mitä todella rakastan hellittää. Pidän mieluumin tämän tyhjyyden ympärilläni kuin unohdan kokonaan. Kun palat vähitellen löytävät paikkansa siitä, mistä yritän koota uutta alkua liitän mukaan muistoja. Yhdistän ne johonkin, annan uuden merkityksen. En anna itseni unohtaa. Pidän ajatuksesta kiinni ja pakotan itseni muistamaan kaiken mikä oli hyvää, pitämään kiinni muistoista joiden mukana voisin kadottaa myös osan itsestäni. Mikään ei ole nyt yhtä tärkeää.
Uskon, että vielä tulee se päivä jona minun ei tarvitse katoa taakseni vaan voin katsoa tulevaisuuteen rakastaen sitä, mitä siellä näen.
Laukun purkaminen käy työstä. Onhan tätä tehty ennenkin, mutta koskaan se ei ole tuntunut näin vaikealta. Pala nousee kurkkuun kun nostan muistoja sen kätköistä, yhden kerrallaan kuin kaikki olisi liian raskasta tehdäkseni enempää. Kasa kirjekuoria muistuttaa tekemättömistä asioista, joihin pitäisi tarttua. Tavallista rutiinia, jota en pääse pakoon. Edes lepääminen ei tunnu hyvältä vaikka nukuttuja tunteja on takana liian vähän. Pelkään hetkeä ennen nukahtamista, kun pitää etsiä mukavaa asentoa ja olen hetken avuton kohde ajatuksille, jotka haluavat kelata menneitä kuukausia aina vain uudelleen vaikka muistoille antautuminen sattuu liikaa. Yritän olla onnellinen tapahtumista, mutta se poista sitä tyhjyyttä joka riippuu haamuna ympärilläni. En osaa enää astua ovesta sisään ja kutsua näkemääni kodiksi. Ehkä opin sen vielä uudelleen, mutta sekin pelottaa.
Kohtalon hyväksyminen vainoaa minua, en halua antautua sille vaan pyrin pakoon. Pelkään sen johtavan unohtamiseen ja siihen, että otteeni siitä mitä todella rakastan hellittää. Pidän mieluumin tämän tyhjyyden ympärilläni kuin unohdan kokonaan. Kun palat vähitellen löytävät paikkansa siitä, mistä yritän koota uutta alkua liitän mukaan muistoja. Yhdistän ne johonkin, annan uuden merkityksen. En anna itseni unohtaa. Pidän ajatuksesta kiinni ja pakotan itseni muistamaan kaiken mikä oli hyvää, pitämään kiinni muistoista joiden mukana voisin kadottaa myös osan itsestäni. Mikään ei ole nyt yhtä tärkeää.
Uskon, että vielä tulee se päivä jona minun ei tarvitse katoa taakseni vaan voin katsoa tulevaisuuteen rakastaen sitä, mitä siellä näen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)