tähän voit keksiä jotain kaunista

jälleen tähdetön yö
    katson paljasta mustaa
      ja haluaisin nukahtaa
   kerron sydämelleni
  ettei se saa särkyä
      seuraan rantaviivaa
         etsin kerran piirtämääni polkua
            toivon, että voin yhä
      nähdä sen
    eikä meri ole niellyt
       voi, kaikki se mitä voisin löytää
             tämän pitkän, pitkän tien päästä
                joka peittää puolet maailmasta
      näen vain alun ja lopun
         karttani on vanha, kellastunut
     en näe paikkoja matkalla
      silti
   pelkään unohtavani
         minne olen menossa
            minne todella kuulun
     eksyväni
        syviin, tummiin vesiin
     että luomani hirviöt
        muuttuvat todeksi
             löytävät minut
       vetävät minut mukanaan
                           syvemmälle
            kunnes hengitys pysähtyy
       ja olen vain vaahtoa aaltojen huipulla
             mutta ehkä joskus
                   jonain todella kauniina päivänä
         ajaudun rantaan, kiviseen rannikkoon
              ja huomaan, vihdoin
                                vihdoin
                      löytäneeni perille
              nousen, eheydyn
                          hymyilen unohtuneella tavalla
               ensin varovasti
                        sitten villin vapauden lailla
                                                   juoksen
                                           tervehtimään tähtiä

Huomenna tai jonain toisena päivänä

Tänään katselin kun kymmeniä ilmapalloja vapautettiin taivaalle. Osa yksinään, toiset naruistaan pieniksi kimpuiksi kietoutuneina. Löysivätkö ne sovun, symbioosin vai nykikö jokainen eri suuntaan? Vaikea sanoa, mutta tuuli teki lopullisen valinnan. Tarttui niistä jokaiseen ja kuljetti jonnekin pois, värittömän taivaan toiselle laidalle. Hetken katselin niiden perään ja minut valtasi outo tunne. Halu juosta, vangita, tavoittaa, ottaa kiinni, lähteä mukaan.

Kateus nousi kurkkuun karvaaksi palaksi kun ymmärsin, että olen liian raskan lentämään tuulessa. Minun on kuljettava omin jaloin, väistettävä teennäisten hymyjen verukkeella paperilappusia tuputtavia ihmisiä ja jatkettava sitä, minkä ainoa tarkoitus on saada minut uskomaan tehneeni jotain.

Yö laskeutuu myöhään, taivas tuntuu unohtuneen harmaan sävyihin. Se on valoisuutta ilman valoa ja minä kaipaan pimeyttä, en synkyyttä. Pääni tuntuu harrastavan tekorunollisia lauseita ihan noin ajankulun vuoksi.

Vain muutamansadan metrin matkalla kotioveltani länteen voin nähdä huvipuiston. Se on pysähtynyt, eloton ja hiljainen, menneen kesän nauru liikkuu haamuna vaunujen ja ratojen yllä. Sen katsominen tekee minut surulliseksi, sillä joskus minusta tuntuu samalta. Pysähtyneeltä, vaikka kehoni muistaa yhä millaista oli pyöriä, nauraa, heittäytyä, pudota, olla elossa. Pakkolevossa sitä vain odottaa päivää, jona saa käynnistyä uudelleen. Minun täytyy odottaa kauemmin kuin huvipuiston.

Lupaan itselleni aina samaa asiaa. Huomenna nousen, huomenna tanssin, huomenna toimin, huomenna mitä tahansa. Ja jatkan sitä, vaikka minua on alkanut jo pelottaa.

Ehkei se ole niin vakavaa. Ehkei se ole vaarallista, jos halaan itseäni niin lujaa kuin pystyn, nostan sitten toisen käden hiuksiin ja sanon, ettei ehkä vielä huomenna. Mutta vielä jonain päivänä.

Myrskytyttöni

Hän kulkee paljasjaloin, jalkapohjien iho on likaa ja takertuneita ruohonkorsia. Niitä on myös hiuksissa, multapaakkuja ja kasvistoa. Korsia, kukkia, heinää, lehtiä, neulasia, rikkaruohoa, mitä tahansa mikä voi tarttua mukaan kärrynpyörässä. Hän ei kulje selkä suorassa, ryhdikkäänä, tasamittaisin askelin vaan sinkoilee kuin nuori kauris, horjahtelee samalla lailla, kieppuu ja pitää koko kehon liikkeessä, välillä koskettaa käsillään maata ja tervehtii jaloillaan taivasta. Yllättää joka kerta, mutta muistaa tehdä kaiken nauraen.

Hänen ihonsa on pronssia, hiukset mustat kuin tulivuoren hiiltynyt sydän. Silmiin katsoessa voisi luulla eksyvänsä sademetsään, ne ovat arvoituksia ja vehreyttä, vaikka ajan kanssa voisin laskea miljoonia eri sävyjä. Jossain siellä syvyyksissä asuu tuntemattomia olentoja; kiiltomatoja, pitkäjalkaisia sirkkoja ja lentokyvyttömiä lintuja. Haluan katsoa lähempää, väittää etten usko näkemättä, vaikka oikeasti haluan vain hengittää niitä outoja tuoksuja; makeista vesiä, tulikiveä ja vieraita kasveja.

Hän on saavuttamaton, jumalatar omassa maailmassaan, ei kumarra kellekään eikä vaadi hänelle kumarrettavan. Hän haluaisi ratkaista jokaisen ongelman naurulla, vaikka tarvittaessa hän osaa luoda lämpimän katseen, koskettaa niskaa ja saada uskomaan, että pilvillä todella on legendojen hopeareunukset. Hän muistuttaa hirmumyrskyä, hän on samalla tapaa varma ja rauhaton. En tiedä onko sekin osa häntä vai omaa hulluuttani, etten hae suojaa vaan jään mieluummin katselemaan levottomia tuulia, nousevia aaltoja ja kuohuvaa luontoa. Hän kieppuu myrskyn silmässä, minä ojennan käteni tyhmänrohkeasti ja olen täynnä intohimoa, halua tulla osaksi myrskyä.

Hän kulkee kuunvalossa, rakastaa jokaista tähteä loputtomuudessa. Hän kertoo minulle vieraita nimiä ja minä haluan tutustua niistä jokaiseen paremmin. Äkkiä myrskytuulet ovat pysähtyneet, kiertyneet nukkumaan yön mustan kankaan alle. Kuin niillä olisi hahmot, hän lepuuttaa käsiään niiden ohimoilla ja vahtii niiden unta. Hän laulaa omituisella kielellä, sanoja jotka ovat varmoja ja kovia, ne nousevat syvältä palleasta ja putoilevat huulilta kuin taivaan pyrstötähdet. Ja mietin, miten kukaan voi olla samaan aikaan niin kaunis ja vahva, riippumaton. Olen tervetullut jäämään, mutta en uskalla ajatella jäisikö hän suremaan lähtöäni.

Aamussa hän on lämmin ja turvallinen, kuin hehkuva kivi tulivuoren huipulla tai aurinko sinne vievällä polulla. Syleilen hehkua ja annan itseni rakastua.

Tämä teksti saattaa synnyttää haittavaikutuksia

Istuin pimeässä huoneessa ja yritin tavoittaa ajatusta. Sähkö sai vapaaillan, tai no ainakin tunnin verran ja minä korvasin sen kynttilän valolla. Kaunis ideahan se oli kirjoittaa mokomassa tunnelmavalossa, harmi vain ettei neljällä liekillä näe yksityiskohtia. Selailen tuherruksia jälkikäteen, osassa on jopa jotain järkeä. Ehkä pitäisi kirjoittaa enemmänkin pimeässä. Sitten näen ne epämääriset sotkut, jotka luultavasti ovat uuden kielen ensimmäiset sananpoikaset. Ehkei sittenkään.

Vihossani on yksittäisiä sanoja, listattuna allekain kuin kauppalistassa. Liian henkilökohtaisia, että niitä tässä kaikelle kansalle jakaisin. Hullun houretta, tyhjää puhetta, sanahelinää, punaisen langan puutetta (pitäisikö käydä kaupassa sitä ostamassa...), vajavaisen järjen juoksua. Sitä ovat vihkoni sivut täynnä. Riipivää murhetta ja siihen takertumista, kuin eläisi uudelleen teinivuosien suuria tunteita. Tiedän itsekin tämän typeräksi, välillä on vain niin hauskaa olla surullinen.

Mahtipontista ajatellua, suuria suunnitelmia. Mikseivät pyörät pyöri jo? Kerron sinulle joitain tärkeitä asioita itsestäni. Olen laiska, saamaton, karkuri, haaveilija, moukka, siivelläelijä (onhan se lennossa nyt aika jännänpuoleista), unohtamiseen taipuvainen, sanoilla leikkivä totuudenvääristelijä. Ärsytän itseäni koska en ole varma, painoinko välilyöntejä oikeissa kohdissa. Milloin minusta tuli näin ahnas pilkunrakastaja?

Avautuisinko seuraavaksi peloista vai suuttumuksista? Pelkään asioita joita haluan toteuttaa ja sitten taas välillä mietin, teenkö kaiken itselleni vai jollekin toiselle. Vaadin ihmisiltä asioita, joita en itse uskalla tehdä. Kaksinaamaista, tiedän. Siksi en esitäkään vaatimuksiani ääneen vaan potkin itseäni, taon nyrkkiä ilmassa ja huudan "nyt toimintaa, jumalauta!". Mahtaa näyttää typerältä tällainen itsekseen riehuminen. Jos joku vakoilee minua tietokoneen web-kamerasta, toivottavasti hän nauttii tästä aivokuolleesta tosi-tv sonnasta. Taas välilyönti luultavasti väärässä paikassa.

Tämä keskustelu on yksipuolinen. Sää oli tänään kamala, hirveä, lannistava, vittumainen. Kun katson ikkunasta, näen siellä yhden valtaisan keskisormen nälvimässä minulle. Suck that, loser.

Vapaasti sano sanottavasi. Tai soita hullujen huoneelle, minä odottelen täällä ja keitän vaikka kahvit sitten kun tulevat.

pudotus

Runotorstai, haaste 361: musta, jonka yhdistin myös toiseen haasteeseen kun en päässyt ideassani alkuun. Avasin siis yhden keskeneräisistä kirjoitani (Hobitti eli sinne ja takaisin) sivulta 100 ja nappasin avukseni viimeisen kokonaisen lauseen. Täytyy sanoa, että loksahti aika mukavasti kohdalleen.


hän oli kadonnut
            katse unohtuneena taivaalle
                   mitään näkemättä
          huulet raollaan, jähmettyneinä
  katkaistuun hengenvetoon
  ihon alla leviää jo kylmä
      pysäyttäen sen
             mikä vielä on
                          olemassa
      päivänpaiste on kadonnut
                                     unohdan
                          jotain olennaista
                   elämästä
                     sattuu hymyillä
            haluan kääntyä pois
              uskotella
                      ettei tämä tapahdu
              ei oikeasti
   on liian pimeää
        synkkää, mustaa
                   pysähtynyttä
         huomaan
             etten uskalla
                  päästää irti
                       koska pelkään
                            p
                              u
                                t
                                  o
                                    a
                                      v
                                        a
                                          n
                                            i
                                               mustaan