Herääminen

Pitkästä aikaa mukana runotorstaissa, jossa haaste 360 ja sana (otsikonmukaisesti) heäräminen.

Aamu
   se on siimaa ripsien välissä
         unihiekkajauhetta
                   heijastusta
       unelmien rajoilta
käsien kaartumista
          kohti kattoa
     Minä katson sitä
            puutteellisessa järjessä
                 mietin kuinka se on kaunista
       norsunluuta
                silkkipaperia
                         suoraa linjaa
        No, melkein
Jostain rinnan alta
      sieltä missä nautinto puhkeaa
           nousee ääni
                 aamussa pehmeä
      Minä tulkitsen sitä viestinä
                                           kutsuna
                         heräämään kanssasi
   Painan suudelman
               ensin vain otsalle
                     ja hengitän unen tuoksua
                                  sotkuisista hiuksista
                     Ja olen siinä
                           itsekkäänä
                              huomionhakuisena
                                           ensimmäisenä
                                                      herätessäsi

Synninpäästö

Kuka minä olen? Vastaus tuntuu kadonneen johonkin matkan varrelle. Missä ovat haaveet ja suunnitelmat? Mihin ovat kadonneet sanat, joilla voisin kertoa siitä mitä sisälläni ei ole? Kykenemätön näkemään, sanomaan, tekemään. Jumissa osaamatta päättää, mihin pyrkiä seuraavaksi.

Aamuisin herään kuiviin silmiin, poskilla ei ole kaipuun siveltimen piirtämiä viivoja. Tuntuu kuin olisin nukkunut ikuisuuden, vaikka samalla olen loputtoman väsynyt. Menneisyys alkaa jo lipsua sormien välistä, vaikka ympärilläni on todisteita muusta tuntuu kuin olisin nähnyt vain unta. Niin suloista ja kaunista unta, joka kukoistaa kaikissa väreissä ja josta ei haluaisi herätä. Ja silti lasin takana nouseva päivä pakottaa muuhun ja vähitellen ne yksityiskohdat, joita niin rakastin, lipuvat johonkin jota en halua nimetä. Aamunkajo tappaa unet, nielaisee ne aina vain syvemmälle kunnes jäljellä on vain epäselviä luonnoksia, joista ei osaa enää kunnolla sanoa mikä oli totta.

Se on jo täällä. Istuu vieressäni, näykkii korvalehteä ja kuiskailee pehmeällä äänellä, että voi tehdä oloni paremmaksi. Lämpö omalla kyljellä, kosketus joka tietää tarkkaan mihin kuuluu mennä, huokauksia jotka nostavat niskakarvat pystyyn. Minä altistun houkutukselle, nielaisen syötin vaikka näen itsekin sen olevan sysimustaa valhetta. Annan itseni humaltua, tyytyä siihen mikä on annettu.

Petturi. Saastainen. Valehtelija. Tuntematon. Lista jatkuu, adjektiiveja joita syljen hymyilevälle peilikuvalleni. Kuinka hän kehtaa? Tyytyä helppoon, vilpillisiä sanoja supisevaan seireeniin jolla ei ole tarjottavana muuta kuin kourallinen kellonlyöntejä valheellisessa lohdussa. Miksi tyydyn tähän, kun voisin koskettaa jotain todellista, puhdasta ja rakastamisen arvoista, jos laiskoihin kliseisiin on turvautuminen.

En tarvitsisi peilikuvan hymyä varmistuakseni onnestani. Se haijastuisi ympäristössäni, jonka näkisin lumoavana vaikka kyseessä olisi vain kilometrikaupalla kuivaa autiomaata. En tarvitsisi väsymystä nukahtaakseni, koska tavottaisin levollisen mielen jo pelkästään seuraavan aamun tuomista mahdollisuuksista. Aamut eivät olisi rutiinia, eivät harmaita ja kylmiä. Ja jokaisen niistä kauniista aamuista aloittaisin kertomalla, kuinka paljon rakastan. Kertoisin, kuinka syvälle juurtunutta se on ja kuinka en enää milloinkaan salli itseni hairahtaa viettelijättäriin. Kuinka kaikki todella tarvitsemani on lämmintä ja yksinkertaista, että pelkkä ruumini levollisuus on merkki siitä, miten asioiden kuuluu olla. On niin paljon asioita, joita voisin kertoa täyttääkseni sen hetken aamussa, jona ei ole vielä kiire mihinkään ja päivä on vielä violettia utua horisontissa. Avaisin sydämeni, kääntäisin sen ylösalaisin ja ravistelisin niin kauan, että viimeisetkin luuragot ovat ropisseet pois sen monista salaisista taskuista.

Voisin kertoa näitä, tositarinoita, siihen päivään asti kuin maailma on pelkkää savua ja murenevaa maata. Niin kauan, kunnes viimeinenkin häpeä ja suru on vuodatettu minusta ulos. Kun olen sanonut kaiken, voin nukkua hetken kauemmin käpertyen siihen aitoon lämpöön, jota ehkä uskallan kutsua onneksi, jos vain lausun sanani varovasti.

Taivaanrannoista

Kuulen kaiun vuosien takaa
        se on lapsuuden naurua
             pullanmuruja suun pielissä
                viattomuuden pilke silmäkulmassa
      katse taivasta kohden
                 rakkaissa kasvoissa

  Toivoin kanelintuoksun kestävän
       kuin mehujään tahmeuden sormissa
             vaan loputon ei ole polkumme
   taivaanrantaan se katkeaa
           katoaa horisontin utuun
                eikä täältä näe kauemmas
                        sinne missä rakkain jo vaeltaa

        Voin vain toivoa
               siellä olevan toisenlaista
                   kauniimpaa kuin rautataivas ylläni
                             pilvipeitossaan niin kovin tyhjä
                ehkä askel on siellä kevyt
                          jaloissa kastenurmea
                                   eikä soran repimää jäätä

                      Siellä auringonlaskun tuolla puolen
                                     rakkain viimein saa nukahtaa

Vieraana omassa elämässä

Oven avaaminen on vaikeaa. En tiedä yrittääkö jokin sisälläni haraa väkisin vastaan kun en tunnu pystyvän niinkään yksinkertaiseen tekoon. Vain yksi loksahdus ja olen taas kotona. Miksi tätä paikkaa pitäisi edes kutsua, kun kaipaan enemmän taakse jäänyttä kuin tätä paikkaa milloinkaan? Pitäisikö hyväksyä kohtalo, rakastaa omaa sänkyä ja esineitä ympärilläni. Tyynyt ovat vääränlaisia vaikka vielä hetki sitten luulin niiden tarjoavan lohdutusta. Kaikki tila ympärillä on vierasta, jokainen neliösentti ympärillä kuuluu minulle vaikkeväi ne edes tunnu omilta. Voin tehdä mitä haluan, piilossa katseilta ja omassa rauhassa. Mutten enää osaa.

Laukun purkaminen käy työstä. Onhan tätä tehty ennenkin, mutta koskaan se ei ole tuntunut näin vaikealta. Pala nousee kurkkuun kun nostan muistoja sen kätköistä, yhden kerrallaan kuin kaikki olisi liian raskasta tehdäkseni enempää. Kasa kirjekuoria muistuttaa tekemättömistä asioista, joihin pitäisi tarttua. Tavallista rutiinia, jota en pääse pakoon. Edes lepääminen ei tunnu hyvältä vaikka nukuttuja tunteja on takana liian vähän. Pelkään hetkeä ennen nukahtamista, kun pitää etsiä mukavaa asentoa ja olen hetken avuton kohde ajatuksille, jotka haluavat kelata menneitä kuukausia aina vain uudelleen vaikka muistoille antautuminen sattuu liikaa. Yritän olla onnellinen tapahtumista, mutta se poista sitä tyhjyyttä joka riippuu haamuna ympärilläni. En osaa enää astua ovesta sisään ja kutsua näkemääni kodiksi. Ehkä opin sen vielä uudelleen, mutta sekin pelottaa.

Kohtalon hyväksyminen vainoaa minua, en halua antautua sille vaan pyrin pakoon. Pelkään sen johtavan unohtamiseen ja siihen, että otteeni siitä mitä todella rakastan hellittää. Pidän mieluumin tämän tyhjyyden ympärilläni kuin unohdan kokonaan. Kun palat vähitellen löytävät paikkansa siitä, mistä yritän koota uutta alkua liitän mukaan muistoja. Yhdistän ne johonkin, annan uuden merkityksen. En anna itseni unohtaa. Pidän ajatuksesta kiinni ja pakotan itseni muistamaan kaiken mikä oli hyvää, pitämään kiinni muistoista joiden mukana voisin kadottaa myös osan itsestäni. Mikään ei ole nyt yhtä tärkeää.

Uskon, että vielä tulee se päivä jona minun ei tarvitse katoa taakseni vaan voin katsoa tulevaisuuteen rakastaen sitä, mitä siellä näen.

Virhe

Minä en hengitä tätä maailmaa
       Se on kuin nauttisi syanidia
                                   persiljan kera
    Kai aterimetkin hienointa hopeaa
               Kuuntele
                     miten veitsi ja haarukka soivat yhteen
         Se värisee selkärangassa
                              kalman hajuista
                                        groteskeja nuottivirtauksia
                   Alistuneet hymyilevät
  kuin olisivat oikeasti onnellisia
                Katseissa öljyä
                           iho murenevaa paperia
                                  hampaissa sitä kuin viidakkoa
                                                         persiljaa
 Onko se vain minussa
             Kitalakeen nousevat rakkulat
                                    riekaleet kurkussa
    Se miten keho unohtaa
       mitä sen pitäisi tehdä
             Onko se vain minussa
                                         Virhe
                      Jota ei voi korjata
                                             Virhe
             Täydellisessä maailmassa
                                                  Virhe
         Persiljaa hymyilevien joukossa
                                                      Virhe
                                          Joka ei sovi
                                                           Minussa