Vieraana omassa elämässä

Oven avaaminen on vaikeaa. En tiedä yrittääkö jokin sisälläni haraa väkisin vastaan kun en tunnu pystyvän niinkään yksinkertaiseen tekoon. Vain yksi loksahdus ja olen taas kotona. Miksi tätä paikkaa pitäisi edes kutsua, kun kaipaan enemmän taakse jäänyttä kuin tätä paikkaa milloinkaan? Pitäisikö hyväksyä kohtalo, rakastaa omaa sänkyä ja esineitä ympärilläni. Tyynyt ovat vääränlaisia vaikka vielä hetki sitten luulin niiden tarjoavan lohdutusta. Kaikki tila ympärillä on vierasta, jokainen neliösentti ympärillä kuuluu minulle vaikkeväi ne edes tunnu omilta. Voin tehdä mitä haluan, piilossa katseilta ja omassa rauhassa. Mutten enää osaa.

Laukun purkaminen käy työstä. Onhan tätä tehty ennenkin, mutta koskaan se ei ole tuntunut näin vaikealta. Pala nousee kurkkuun kun nostan muistoja sen kätköistä, yhden kerrallaan kuin kaikki olisi liian raskasta tehdäkseni enempää. Kasa kirjekuoria muistuttaa tekemättömistä asioista, joihin pitäisi tarttua. Tavallista rutiinia, jota en pääse pakoon. Edes lepääminen ei tunnu hyvältä vaikka nukuttuja tunteja on takana liian vähän. Pelkään hetkeä ennen nukahtamista, kun pitää etsiä mukavaa asentoa ja olen hetken avuton kohde ajatuksille, jotka haluavat kelata menneitä kuukausia aina vain uudelleen vaikka muistoille antautuminen sattuu liikaa. Yritän olla onnellinen tapahtumista, mutta se poista sitä tyhjyyttä joka riippuu haamuna ympärilläni. En osaa enää astua ovesta sisään ja kutsua näkemääni kodiksi. Ehkä opin sen vielä uudelleen, mutta sekin pelottaa.

Kohtalon hyväksyminen vainoaa minua, en halua antautua sille vaan pyrin pakoon. Pelkään sen johtavan unohtamiseen ja siihen, että otteeni siitä mitä todella rakastan hellittää. Pidän mieluumin tämän tyhjyyden ympärilläni kuin unohdan kokonaan. Kun palat vähitellen löytävät paikkansa siitä, mistä yritän koota uutta alkua liitän mukaan muistoja. Yhdistän ne johonkin, annan uuden merkityksen. En anna itseni unohtaa. Pidän ajatuksesta kiinni ja pakotan itseni muistamaan kaiken mikä oli hyvää, pitämään kiinni muistoista joiden mukana voisin kadottaa myös osan itsestäni. Mikään ei ole nyt yhtä tärkeää.

Uskon, että vielä tulee se päivä jona minun ei tarvitse katoa taakseni vaan voin katsoa tulevaisuuteen rakastaen sitä, mitä siellä näen.

Virhe

Minä en hengitä tätä maailmaa
       Se on kuin nauttisi syanidia
                                   persiljan kera
    Kai aterimetkin hienointa hopeaa
               Kuuntele
                     miten veitsi ja haarukka soivat yhteen
         Se värisee selkärangassa
                              kalman hajuista
                                        groteskeja nuottivirtauksia
                   Alistuneet hymyilevät
  kuin olisivat oikeasti onnellisia
                Katseissa öljyä
                           iho murenevaa paperia
                                  hampaissa sitä kuin viidakkoa
                                                         persiljaa
 Onko se vain minussa
             Kitalakeen nousevat rakkulat
                                    riekaleet kurkussa
    Se miten keho unohtaa
       mitä sen pitäisi tehdä
             Onko se vain minussa
                                         Virhe
                      Jota ei voi korjata
                                             Virhe
             Täydellisessä maailmassa
                                                  Virhe
         Persiljaa hymyilevien joukossa
                                                      Virhe
                                          Joka ei sovi
                                                           Minussa

Liike

Runotorstain  haaste 345: Liike


         välissämme
lauseita
        jotka eivät tavoita
katseita
               toisistaan eksyneitä
           kaipuuta
johon emme odota
      vastausta
             kokonaisia maailmoja
               kuviteltuja kilometrejä
      etäisyyttä
joka vangitsee
                 ja silti
         voin laskea
                 lyönnit rintalastasi alla
          meitä ei tarkoitettu
       olemaan
mutta silti
         seuraan sinua
                 minne tahansa johdatat
       sillä ei ole entistä
                       johon palata
vaikka et milloinkaan
                 katsoisi takaisin
      edes vahingossa
vaikka hymysi
              muuttuisi vihaksi
vaikken kuulisi
                  mitään kaunista
       vaikka luuni murtuisivat
ja ihooni jäisi merkkejä
                     pysyn lähelläsi
     vaikka sitten varjoissa
 koska -
               ei
niitä sanoja
           en lausu ääneen
mutta jos haluat
                      siirrän vuoret luoksesi
             riennän halki tulisen sateen
   jos vain pyydät
                 yksikään liike
                                 ei ole liikaa
                           paitsi ehkä se viimeinen
                   kun lopulta kuron umpeen välimatkan
                     kuljetan sormia hiuksissasi
                   ja valehtelen,
että kaikki on hyvin

Hetki

Nopea yöllinen tekele, mutta iski tarve kirjoittaa jotain pientä ennen nukkumaan menoa. Tästä siis!

Runotorstain haaste 344: Hetki


                on niin kovasti kaikkea
                              mikä mahtuu
          sekunnin pyörähdykseen
                          kahden junavuoron väliin
                     kuun ja auringon vuoronvaihtoon
          kaikkialla on railoja
                       elämän tallelokeroita
                 hetkien piilopaikkoja
                            surua, kyyneleitä
                        niitä jotka kuivuivat
                                    painuivat ihohuokosiin
                naurua, riemua
                      nykiviä suunpieliä
          mikä silloin mahtoi olla
                     niin kovin ihmeellistä
                vuodenaikojen kiertokulkua
                         kukin omalla paikallaan
                                   vuosia
                                      jotka eivät pysyneet
                 ne ovat nyt tuolla
                               siellä missä
                           menneisyyttä rakennetaan
            eikä mikään enää
                              niitä tavoita
                                  kysyvät
                                   mistä tuntee ikuisuuden
                             sehän on vain
                                            hetki
                                   menneisyydestä katsottuna

Kulmia

Viime päivät ovat menneet nanowrimon parissa, joten ei oikein ole syntynyt mitään mitä tänne haluaisin julkaista. Tänään nanon kirjoittaminen ei ole vielä oikein maistunut, joten päätin kyhäistä jotain runotorstain uusimpaan haasteeseen ettei putki katkea.

En yleensä jaksa selitellä kirjoittamisiani sen enempää, mutta tämä haaste osoittautui todella vaikeaksi ja kirjoitin monia raakileita, ennen kuin sain nyhdettyä itsestäni mitään julkaisukelpoista. Ei tämäkään mikään mestariteos ole, mutta menkööt nyt kuitenkin.

Eli runotorstain haaste 343: Kulma


enkelinihoa
         kuin hyttysverkkoa
     sen alla
niin tavattomasti kulmia
          liitoskohtia
               ihmispalapelissä
        lapaluut
 siipien riekaleita
        irvikuvia kauneudesta
                        katoavaisuutta
     sylissä haurasta
          särkyy jo hipaisusta
   ja on vain
käsistä valuvia kulmia
         paloja
  jotka eivät sovi yhteen