Aamiainen

Runotorstain haaste 342: Ruoka

olen kattanut aamiaisen
kupeista ja kulhoista
katsovat nipsut ja hemulit
kahvi on liian vahvaa
sellaisena sinä siitä pidät
tummana ja kitkeränä
minä juon omani maidolla
sämpylät ovat uuninlämpöisiä
siemenettömiä
sellaisena sinä niistä pidät
voi sulaa kultalammikoksi
minulle kasviksia ja juustoa
sinulle savukalkkunaa
ja keitettyä kananmunaa,
keskeltä pehmeää
sellaisena sinä niistä pidät
lasissa appelsiinimehua
kuin sulaa aurinkoa
ja lautasen vierellä omena
samanlainen kuin siinä sadussa
sellaisena minä sen tarjoan
ja hymyilen
kun pala jää kurkkuun

Tuoksu

Hyvä kirja ei ole vain sen sisällä kerrottu tarina. Ulkoasu kertoo paljon, väreillä ja kirjasinten tyypillä, koolla ja muodolla. Onko kiehkuraa vai ollaanko jämäkästi suorassa viivassa.

Pitelen kirjaa käsissäni, kynnet naputtavat rytmiä. Tuttuja nousuja ja laskuja, mutta ääni ei noudata kaavaa vaan myötäilee kannen materiaalia. Jossain siellä välissä piileskelee tuoksu, väijyy suljettujen sivujen välissä kuin leopardi. Ensin näkee pelkkää savannia, sitten yhtäkkiä siinä on mukana täplää, ruusukekuvioita ja väriskaaloja.
Avaan kirjan keskeltä, satunnaisesta kohdasta, kasvoni vain muutamaa senttiä kirjainvilinän yläpuolella. Vedän syvään henkeä, tuoksu puskee päälle. Se on kirjaa, painomustetta, paperiksi veistettyä puuta ja sidosaineita. Ja se on kaikkialla, pyörähtelee onteloissa ja tuntuu hyvältä, koska se on lähtöisin jostain rakkaasta. Annan sen vyöryä ja tehdä valloitustaan. Sen haluaa liittää osaksi tarinaa. Mitä voimakkaampi ja kutkuttavampi tuoksu on sitä enemmän odottaa myös tarinalta.

Tuoksu juovuttaa minut, hengitän sitä ahnaasti kuin se olisi sormien välissä hehkuva savuke. Mielihyvä on melkein psykedeelistä, ehkä tämä onkin trippi. Makea, puinen tuoksu opastaa minua. Vie pois omista ympyröistä ja siirtää jonnekin toisaalle. Ihmemaahan, johonkin jonka ottaisi omakseen paljon mieluummin kuin sen, mihin on tyytyminen.

Kontakteja

I

Harmaassa syyspäivässä ne ovat kuin huutomerkki. Alleviivaus, joka osoittaa ettei kaikki ole niin alakuloista mitä luonto antaa ymmärtää. Pari vaaleanpunaisia kumisaappaita. Seuraan niiden kulkua, joustavia askeleita jotka ovat kuin hyppyjä jotka ponkaisevat vauhtia autuuden trampoliinilta. Yritän nostaa katsetta ylöspäin, mutta ujostuttaa liikaa. Suora katsekontakti puolitoistametriä saappaiden yläpuolella tapittaviin silmiin tuntuu ylitsepääsemättömältä. Katseen kuvastava riemu tuntuu omalle mielelleni omituiselta, olen kai omaksunut liikaa teräksensävyisiä sadepäiviä ja petollista mustaa jäätä asfaltilta.

Rohkaisen mieleni. Pystyn tähän. Katson. Ja samassa vatsa heittää kuperkeikkaa ja supistelee, jotain oudon lämmintä poreilee siellä pohjalla. Mistä hän on tullut? Pelkkää olemisen riemua on niin paljon, että se tuntuu vyöryvän päälleni. Yritän kerätä niitä kaikkia palasia ja sijoittaa niitä johonkin, mutta sitä kaikkea kaunista on niin paljon etten tiedä mihin sen laittaisin. Kasvojen hymy on aito ja vilpitön, niin voimakas että se säikäyttää mieleni valtaistuimella laiskottelevan pessimismin henkihieveriin asti. Vallankaappaus tapahtuu. Vaaleanpunaiset kumisaappaat kulkevat aivoissani ja nostavat kantajansa istuimelle. Uskallan hymyillä, se on varovasti suunpieliä ylöspäin nykivä liike jonka en salli paljastaa hammasriviä.

Hänen puhuessaan jostain rakkaasta ja ainutlaatuisesta, tunteita on kaikkialla. Silmissä, hymyssä ja käsissä, jotka ojentavat onnen hitusia kaikkialle ympärille. Niitä on jopa vaaleanpunaisissa kumisaappaissa, jotka nytkähtelevät riemua joka ei ihan koko voimallaan henno näyttäytyä. Hän katsoo minua alaviistosta, mutta silti tunnen olevani pieni ja alistuva. Syntyy sellainen hölmö ajatus, että olen turvassa ja voin nauraa silmät tuikkien ilman, että jotain menee pieleen. Moinen luonnollisuus on minulle luonnotonta. Kieli joka tavallisesti pysyy visusti lepopaikallaan hampaiden pakkopaidassa huulten tiiviin muurin takana poukkoilee nyt ylös alas. Sanoja tapailen, yhdistäen jotain minkä toivon olevan hauskaa. Luulisi, että moinen osoitus siitä, että elän saisi minut tärisemään, mutta ihoni on lämmin ja jos kädet liikkuvatkin, ne ovat vain liian täynnä elämää jäädäkseen paikoilleen.

Hän jatkaa matkaa, levittämään tuota merkillistä iloa jota hän kantaa mukanaan kuin talismaania jonnekin muualle. Vaikka haluaisin sanoa jotain, mikä venyttäisi keskustelua vielä hetken, en rohkene. Olisi liian itsekästä pitää se kaikki itselläni. Katson miten vaaleanpunaiset kumisaappaat kulkevat poispäin ja huomaan hymyileväni edelleen. Hymyn tietää olevan aito, kun poskipäät eivät kipeydy. Ilon tomu on harteillani keijupölynä vielä pitkään sen jälkeen, kun vaaleanpunaiset kumisaappaat ovat poistuneet näköpiiristäni.

II

Seison ihmisten takana, yritän samaan aikaan sulautua osaksi joukkoa ja olla jotain erityistä. Ihmiset kulkevat ohi, puhuvat, eivät katso kahdesti. Olen jäänyt paikalleni magneettisessa vetovoimassa, sydän lyö ja kieli kuivuu kiinni kitalakeen. Kukaan ei ole antanut syntyessä ohjeita näihin tilanteiseen. Vai olenko minä ainut, joka jäi ilman selkänikamiin asennettua ohjelmistoa?

Kuinka toiveet toteutetaan? Onko jossain irtoripsiä tai tähdenlentoja? Mitä vain, mikä tekee ihmeistä totta. Riittäkö, jos vain toistan sitä tarpeeksi monta kertaa?

Silloin hän hymyilee, nostaa käden tervehdykseen. Tuntuu omituiselta, vuosia nuoremmalta. Vasta-alkajalta naiseuden, korkokenkien ja hienojen hajuvesien viidakossa. Sallin itseni lähettää hymyn takaisin, sanoa sen mikä vielä henkäys sitten oli jumissa kurkussa. Hän sallii minulle halauksen. Hassua miten sen toivoisi kestävän kauemmin, mutta silti siinä lämmössä ehtii ajatella kaikenlaista. Liikerataa, hengitystä, sängen raapaisua omalla iholla, kihelmöintiä vatsassa. Sitä, miten lähellä toinen on. Kosketettavissa. Kaikkea sitä mikä siinä kämmenen alla elää, liikkuu, muuttuu. Koko ajan.

Hän kysyy onko kaikki hyvin. Ei mitä kuuluu, miten voin, ei perinteisillä lauseilla. Kuin olisi jotain syytä huolehtia, jokin varjo kasvoilla tai pelko silmäkulmassa. Mutta ei, jos minulla jotain huolehdittavaa onkin en siinä hetkessä muista sitä. Kaikki mikä maailmassa on pahaa, sulkeutuu tämän kuvan ulkopuolelle. Vastaan myöntävästi. Täydennän sitä. Kaikki on loistavasti.

Haluaisin jäädä vielä siihen, mutta hänen on mentävä. En halua takertua, en halua olla syyllinen kireälle venyneisiin aikatauluihin ja myöhästelyihin. Hymyilen vielä pitkään. Vaikka jalkani vievät eteenpäin, ajatukseni ovat unohtuneet menneisyyteen. Muisto on kuin suojakilpi, se viipyilee ylläni ja antaa maailman olla vielä hetken virheetön. Vielä hetken voin olla varma, ettei mikään satuta minua.

Läpinäkyvä

Runotorstain haaste 341: Läpinäkyvä

kuvittele lasipalloa
joka on sisältä kirkasta vettä
ja ikuista lumisadetta
kuvittele sadepisaroita
niitä jotka tulevat kaukaa
kohti tuntematonta
kuvittele viinipulloa
sen luomaa vääristymää
ja kaikkea sitä vihreää
kuvitteletko?
oletko siellä?

läpinäkyvästä
on vain askel
näkymättömäksi

Ajatuksia kirjasta: Piin elämä

Sanottakoon ensin, että tämä ei ole arvostelu. Jos tämä pitäisi johonkin ryhmään luokitella, sanoisin tätä vapaamuotoiseksi esseeksi johon sekoittuu tajunnanvirta. En pyri tietoisesti spoilaamaan tai olemaan spoilaamatta, mutta varmasti yksityiskohtia juonesta on tekstin sekaan väkisinkin päätynyt. Tekstissä voi olla piirteitä, jotka saavat sen kuulostamaan arvostelulta. Mutta jottei tästä ”johdannosta” tulisi puuduttavan pitkä, sanottakoon lyhyesti, että perehdyn asioihin jotka itselleni nousivat lukijana esiin, enkä yritä keksiä väkisin jotain sanottavaa rakenteesta, tyylistä, kirjailijasta sun muista seikoista. Tämä teksti syntyi inspiraatiosta. Fiktiivisessä kirjoittamisessa se merkitsee ideaa, joka on pakko saada ulos päästä ja antaa virrata sormien kautta paperille (joko kirjaimellisesti tai kuvainnollisesti, jos kirjoittaa koneella). Tämä teksti syntyi samanlaisesta, piinavasta joukosta ajatuksia, jotka vaativat päästä ulos pääni sisältä.

Kuva täältä

Luin Piin elämän ensimmäisen kerran vajaat kaksi vuotta sitten lomallani Bagkokissa, jonka jälkeen Suomeen palattuani kiiruhdin katsomaan elokuvaversiota. Palataan kuitenkin hetkeksi tuohon ensimmäiseen lukukokemukseen Thaimaan auringon alla. Liioittelematta voin sanoa, että päivät joina kirjaa luin en meinannut päästä edes uima-altaaseen pulikoimaan, niin perusteellisesti kirja oli liimannut minut penkkiin vaikken tavallisesti viihdy pitkiä aikoja pakahduttavassa auringon paisteessa vaan olen enemmänkin vesipeto. Kirja nauratti, itketti, hämmästytti… lyhyesti sanottuna lumosi minut. Se oli uskomaton kuin mikä tahansa satu, mutta jollain merkillisellä tavalla kirjailija Yann Martel sai minut uskomaan jokaisen kirjoittamansa sanan.

Se ehkä kirjassa on kaikkein erikoisinta. Vaikka Martel kirjoittaa mahdottomia asioita, niihin vain tahtoo uskoa. Lukijana sitä pudistelee välillä päätään ja miettii, ettei noin voi tapahtua eikä päähenkilöllä todellisuudessa olisi mitään mahdollisuuksia selviytyä. Silti, kun lukijalle kirjan lopussa tarjotaan vaihtoehtoista totuutta joka on brutaali ja vastenmielinen, ei hän enää halua sitä. Lukija haluaa sen tarinan, mikä on kestänyt koko kirjan läpi, koska Martel on saanut lukijansa vakuuttumaan. Vaikka totuus olisi muualla, lukija haluaa uskoa siihen ihmeelliseen tarinaan. Kyllä, se on taianomaisempi, mutta ruusuista sekään ei missään nimessä ole vaan kärsimystä ja elämästä kamppailua.

Kuva täältä

Jos kuulee tarinan tiivistettynä ilman yksityiskohtia, sitä voisi erehtyä luulemaan huviretkeksi kauniissa, merellisissä maisemissa ylipainoisen kotikissan kanssa. Toki tarinassa on myös kauneutta, mutta se ei ole niin yksiselitteistä. Tarina on tietyllä tasolla raadollisen todellinen. Tästä päästään siihen kokemukseen, jonka koin elokuvateatterissa katsoessani leffaversiota. Painotetaan nyt, että tuosta on aika lähes kaksi vuotta ja saatan hyvin muistaa useita asioita väärin. Mutta, elokuva ei vanginnut tarinan perimmäistä ideaa lainkaan samalla tavalla kuin kirja. Elokuvaa ja kirjaa tulee tietysti aina tarkastella erikseen, mutta elokuva ei vain herättänyt niin voimakkaita tunteita kuin kirja. Se oli erikoisefektien juhlaa, kauniisti toteutettu ja hyvä elokuva. Mutta vain ja ainoastaan hyvä. Toki päähenkilöllä oli rankkaa myös elokuvassa, mutta kamppailu elämästä ei ollut läheskään yhtä armotonta kuin kirjassa ja sitä oli kaunisteltu runsaalla kädellä. Richard Parker säilyttää uhkaavuutensa läpi koko kirjan ja se on loppuun asti peto, vaikka alistuukin sen ja Piin muodostaman parivaljakon omega-yksilöksi Piin ollessa alfa. Kirjassa Pii tekee epätoivoisia ratkaisuja ja se mikä on valkokankaalla koomista, on kirjan sivuilla ahdistavaa ja vastenmielistä. Elokuva romantisoi paljon, kun taas kirja on välillä niin raskasta epätoivoa että tekisi mieli heittää se seinään. Ja silti lukemista vain jatkaa.

Kirjassa Piin avaimia selviytymiseen ovat hänen eläintarhassa kasvaneena keräämänsä tieto (kirjassa on valtavasti mielenkiintoisia faktatietoja eri eläinlajeista!) ja hänen uskontonsa. En muista miten Piin uskoa elokuvassa käsiteltiin, mutta kirjassa se on yksi päähenkilön mielenkiintoisempia ominaisuuksia ja on jatkuvasti läsnä. Olen itse ateisti, mutta se ei vähennä uteliaisuuttani erilaisia uskontoja kohtaan. Pii itse on hindu, kristitty ja muslimi ja tämähän ei suinkaan ole kaikkien mielestä ihan okei. Ajatus tuntuu hullunkuriselta, mutta toisaalta… miksei? Jos ihminen on vapaa valitsemaan uskontonsa ja löytää tarvitsemansa avun ja tiedon useammasta eri lähteestä, niin voiko häntä siitä loppujen lopuksi tuomita? Näiden kahden äärimmäisen mielenkiintoisen piirteen lisäksi (tai kokonaan tilalla?) elokuvassa Piillä on ihastus, jonka hän jättää taakseen Intiaan ja jonka muistosta hän saa voimaa matkalleen. Pidän romantiikasta, ei käy kieltäminen, mutta aina ja kaikkialla? Ei. Tässäkin tapauksessa ratkaisu tuntuu jokseenkin kliseeltä. Ratkaisuhan se on tietysti tämäkin, se osa Ang Leen versiota tarinasta. Minulle tarina toimi kuitenkin paremmin ilman romantiikkaa.

Richard Parker koko komeudessaan! Kuva täältä.

Kuten jo sanoin, Richard Parker säilyttää asemansa petona kirjan loppuun asti. Pii onnistuu kovan työn ja useiden yritysten jälkeen tekemään itsestään alfan yli 200 kiloisen bengalintiikerin silmissä, mutta siitä huolimatta Richard Parker on edelleen arvaamaton ja mahdollisuus sen hyökkäämisestä on olemassa, vaikkei olekaan todennäköinen. Pii pitää Richard Parkeria lopussa selviytymisensä avaimena ja motivoijana ja pettyy, kun Richard Parker kirjan lopussa kaksikon rantauduttua Meksikoon kävelee pois katsomatta taakseen. Kuin merellä vietettyjä päiviä ei olisi koskaan ollutkaan. Richard Parker on viimeiseen asti villieläin, eikä Piin lemmikkikissa.

Piin elämä on kaunis kirja, kuten elokuvakin, mutta täysin eri ansioilla. Siinä missä elokuva painottuu enemmän matkaan ja sen ihmeisiin, on kirja tarina selviytymisestä ja siihen vaadittavasta sisusta. Se on täynnä elämää, jossa kuitenkin välillä roikutaan kiinni vain sormenpäiden varassa.